Arvostelu: Eddie Murphy tekee upean paluun Netflixin härskissä Dolemite Is My Name -komediassa

27.10.2019 09:59 | Aki Lehti

Eddie Murphy palaa törkykomedian pariin ja tekee uransa parhaan roolisuorituksen esittäessään omaa idoliaan.

Syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut Netflixin Dolemite Is My Name on ehdottomasti vuoden parhaimpia komedioita, jossa Eddie Murphy palaa tekemään sitä mitä parhaiten osaa ja näyttää samalla kaikille törkykomediantekijöille kuinka homma hoidetaan.

Murphy on tietysti alun perin koomikko, mutta osaa tarvittaessa myös oikeasti näytellä. Dolemite Is My Name antaa hänelle mahdollisuuden olla oma rääväsuinen itsensä, mutta elokuva ei ole pelkkää rumaa kielenkäyttöä ja sikailua, vaan mukana on myös draamaa, jonka Murphy hallitsee jopa hämmästyttävän hyvin.

Edellinen oikeasti hyvä Murphy-elokuva taisi olla vuoden 2006 Dreamgirls, josta hän sai myös Oscar-ehdokkuuden. Musiikkidraama tuntuu jostain syystä silti painuneen vähän unholaan, mutta Dolemite Is My Name saa taatusti Netflixin kautta kaiken ansaitsemansa huomion. Nyt ollaan niin kaukana Eläintohtori– ja Isi hoitaa -roskasta kuin mahdollista.

Elokuva on periaatteessa perinteinen biobic, mutta Murphyn esittämä Rudy Ray Moore oli sen sortin erikoishahmo, että leffa onnistuu välttämään melkeinpä kaikki elämäkertaelokuvien sudenkuopat.

Vuonna 2008 menehtynyt Moore oli laulaja, koomikko, näyttelijä ja ties mitä muuta. Häntä kutsutaan myös proto-räppäriksi, sillä mies pälpätti jo ennen kuin koko hip hop -genreä oli edes keksitty. Moore yritti suunnilleen kaikkea, mutta ei menestynyt ennen kuin kehitti päälle kolmekymppisenä legendaarisen Dolemite-hahmonsa, joka pukeutui kuin parittaja ja puhui stand up -esityksessään niin rivoja, että ainakin suomalaiskatsojalla saattaa alkaa posket vähän punottaa.

Dolemiten menestystä ja uraa on turha kirjoittaa tässä kokonaan auki, sillä elokuva keskittyy nimen omaan siihen. Mainitaan nyt kuitenkin, että Dolemitesta tuli iso hitti stand up -klubeilla ympäri Yhdysvaltoja, mutta vain tummaihoisten keskuudessa. Valkoihoisten pyörittämien isojen levy-yhtiöiden pamput kiinnostuivat miehestä vasta kun hän julkaisi omakustanteena livelevyn yhdestä keikastaan, joka vastoin kaikkia odotuksia nousi listoille.

Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Moore – Dolemite halusi supertähdeksi ja päätti rahoittaa itse Dolemite-elokuvan, jonka tekemiseen My Name is Dolemite lähinnä keskittyy. Moorella ei ole hajuakaan kuinka elokuvia tehdään, mutta hän haluaa siinä olevan kaikkea mitä kunnon blaxploitation-leffan kuuluu sisältää – toimintaa, tissejä, räjähdyksiä, seksiä ja karatea. Lopputuloksena on tahattoman huono teos, josta kuitenkin tuli blaxploitation-klasssikko.

Tuottajaksi amatööriproduktioonsa Moore saa houkuteltua Jerry Jonesin (Keegan-Michael Key) ja ohjaajaksi oikeisssa elokuvissa pikkurooleissa esiintyneen D’Urville Smithin, jonka roolissa nähtävä Wesley Snipes on aivan liekeissä. Kuvausryhmä koostuu lähinnä puoli-ilmaiseksi työskentelevistä UCLA:n opiskelijoista.

Muun muassa Hustle and Flow -elokuvasta tutun ohjaaja Craig Brewerin ja selvästi aiheesta innoissaan olevien Ed Wood -leffankin rustanneiden Scott Alexander – ja Larry Karaszewski -käsikirjoittajien yhteistyö toimii saumattomasti. Elokuvaa ei kuitenkaan olisi ilman Eddie Murphya, joka on haaveillut roolista pitkään ja on paras mahdollinen mies Dolemiten rooliin.

Murphy on fanittanut Dolemitea juniorista asti ja nimennyt tämän yhdeksi idoleistaan. Vaikutteita ei olekaan hankala havaita Murphyn alkuaikojen komediasta. Periaatteessa rooli on Murphylle helppo, sillä hän imitoi idoliaan, joka imitoi ulkonäössään 1970-luvun parittajia sekä lainasi ja varasti ilmeisesti suurimman osan törkyjutuistaan suoraan vanhan koulukunnan papparaisilta. Vanhat miehet muistivat vielä suusta suuhun kulkeneet irstailutarinat, mustien miesten folklore-stoorit, joita Moore ainakin elokuvan mukaan äänitti ja esitti ominaan.

Murphy ei kuitenkaan ole koko ajan Dolemite, vaan myös oikea ihminen, epävarma ja jo monta kertaa luovuttanut Moore. Murphyn esittämänä myös Mooren hahmo toimii täydellisesti ja siitä hän ansaitsee kunnon kehut.

Ohjauksen, käsikirjoituksen sekä näyttelemisen lisäksi suunnilleen kaikki muukin elokuvassa on ensiluokkaista. My Name Is Dolemite näyttää siltä kuin 1970-luvulle ja sen blaxploitation-maailmaan sijoittuvan teoksen kuuluukin. Överin autenttisesta vaatetuksesta vastaa esimerkiksi Black Pantherista tuttu Ruth E. Carter ja viimeisen päälle tehdyistä lavasteista Clay Griffith. Soundtrackilla raikaavat tuon ajan funk- ja soul-klassikot, sekä tietysti Dolemiten oma musiikki.

Levylafkan pomo ei ehkä vuonna 1975 käyttäisi sanaa ”vinyl” vaan ”record”, sillä ei kukaan Suomessakaan puhunut tuohon aikaan vinyyleistä vaan levyistä. Muita pikkuvirheitä en bongannut, ja Dolemite onkin omalla tavallaan vähän kuin Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood, kunnianosoitus tietylle aikakaudelle ja sen tyylille sekä täynnä niihin liittyvää nippelitietoa.

My Name Is Dolemite naurattaa ääneen jatkuvasti, onnistuu koskettamaan ja viihdyttää. Eddie Murphyn comeback-leffaksi se ei voisi olla parempi, sillä teos nousee yhdeksi hänen parhaista elokuvistaan. Edelle kiilaavat vain klassikot kuten Beverly Hills Kyttä – ja 48 tuntia.

Loppuun vielä suositus: leffa kannattaa katsoa englanninkieliset tekstitykset päällä, sillä se on täynnä sen tason verbaalitykitystä ja kielelläkikkailua, että osa jutuista voi muuten mennä ohi. Suomi-tekstejä en edes testannut, koska tämän kääntäminen on lähes mahdotonta ja Netflixin tekstitysten taso on muutenkin mitä on.

My Name Is Dolemite tuli tarjolle Netflixiin toissa päivänä, perjantaina 25. lokakuuta.

DOLEMITE IS MY NAME