Arvostelu: Kalevala – uusi aika kyntää turhankin syvällä

Ensi-ilta: 15.11.2013
Ohjaaja: Jari Halonen
Käsikirjoittaja: Jari Halonen
Pääosissa: Tommi Eronen, Konsta Mäkelä, Tanjalotta Räikkä, Pirjo Lonka, Pauli Poranen, Ville Tiihonen, Olavi Uusivirta
Elokuvan pituus: 110 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Tällä viikolla Helsingin Kaapelitehtaalla hyörii viisituhatta ihmistä, joista osa on pukeutunut liian rennosti ja osa ei tarpeeksi siististi. Slush on jo Euroopan mittakaavassa merkittävä startup-tapahtuma, jossa puhutaan teknologiasta ja rahasta. Vähän niin kuin tällä viikolla elokuvateattereihin tuleva elokuva, jonka nimi on Kalevala – uusi aika.

Ai että mitä yhteistä niillä on? No, siis, tuota. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Jari Halonen on lukenut kansalliseepostamme kriittisellä silmällä ja ilmoittanut poistaneensa siitä ylimääräisen, valloittajakansan mukana tulleen valheellisen kuoren. Elokuvassa hän punoo yhteen nykyhetken ja Kalevalan ajan menneisyyden sekä vertauskuvallisilla että kirjaimellisilla tavoilla.

Niin kuin että 2000-luvulla Sampo (Tommi Eronen) on toimitusjohtaja, joka joutuu finanssikapitalismin turboahtaman työelämän puristuksiin. ”Jos sä olet sairas, sairasta. Mutta älä saatana mokaa”, ”Saatana mä varoitan sua. Meinaatko sä tehdä meistä köyhiä?” ja ”Talouden rakenteet säätelevät ihmisen tajuntaa – siis mitään henkeä et maailmasta löydä” ovat esimerkkejä Sammolle lausutuista repliikeistä, jotka tekevät melkoisen selväksi, millaisena Halonen näkee maailman – loputtomana Slushina, jossa jokaisella on jotain myytävää tai jotain ostettavaa, mutta ei paljon muuta.

Nykyhetkeen sijoittuvat osat vuorottelevat menneisyydestä kertovan osion kanssa. Sen tyylilaji on paskanhajuinen kohotettu realismi – niin, en minäkään tiennyt, että sellaista voi olla olemassa –, jossa Pohjan väki on ruotsia puhuvia valloittajia ja Kalevan kansa ilmeisesti puhdasverisiä suomalaisia.

Muutakin on rustattu uuteen uskoon: Väinämöinen (Ari Vakkilainen) ei ole tulisieluinen agitaattori vaan masennuslääkkeitä napsivan oloinen keski-ikäinen mies. Mukaan on saatu myös huomattavasti enemmän puhetta ihmisen sisäisen valaistumisen etsimisestä kuin mitä muistan Lönnrotin Kalevalassa olleen. Vaan yhteisiä myyttejähän nämä kai kaikki ovat, eri kansoilla vain vähän eri näköiset.

Kansantarinat toki ovat siitä käteviä, että niistä ei ole olemassa yhtä ainoaa alkuperäistä versiota. On vain perinne, joka mukautuu jokaisen kertojan suuhun, ja tällä kertaa muodoksi on näemmä valikoitunut me vastaan valloittajat -luenta. Kai sitä voi niinkin tulkita, mutta jostain syystä minulle tulivat mieleen Wettenhovi-Aspan näkemykset Suomen kansan historiasta. 

Näyttelijät ovat mukana jokaista perskarvaa myöten, kuten Halosen ohjauksessa on ollut tapana. Se tuottaa useimmiten erittäin kiinnostavia näyttelijäsuorituksia, joita katsoin innostuneena, vaikken tajunnut yhtään mistä oli puhe tai mitä tapahtui. Hauskimmillaan ollaan erittäin hauskoja ja koskettavimmillaan erittäin koskettavia. 

Harmi vain, että intensiteetti on melkein koko ajan samanlainen, mikä taas johtaa väistämättä mielenkiinnon lurpsahtamiseen ennemmin tai myöhemmin. Jos volyyminappi on koko ajan väännettynä 11:een, ei se pidemmän päälle tunnu paljon miltään.

Kalevala – uusi aika on kaksijakoinen. Menneisyys on verhoiltu ja puvustettu runsaasti, kun nykyhetkessä heilutaan välillä hassujen teatterilavasteiden keskellä. Etenkin Sampo, siis ei henkilö vaan kone, näyttää kreppipaperilla vuoratulta balsapuiselta koristeelta. Mikä on varmaan ihan tarkoituksellista, mutta tyylivalintana hyvin jännä.

Vaihdoksia aikakausien välillä pohjustetaan tekstiplansseilla ja tarina on kokonaisuutena sen verran lonkeroinen ja poukkoileva, että se herättää epäilyksen leikkauskopissa uudelleenkasatusta rakenteesta. Tuntuu siltä, että palasia voisi poistaa, lisätä tai panna uuteen järjestykseen varsin radikaalilla tavalla, eikä elokuva silti tuntuisi sen ehjemmältä tai sekavammalta.

Nykyhetken osioiden kuvanlaatu on tylsästi digitaalinen, siis lattea ja hengetön. Sekin voi olla aivan perusteltu tyylivalinta, mutta onpa nihkeä sellainen.

Että melkoisen sekoituksen on maailmalle antanut Jari Halonen, nupullaan oleva bodhisattva. Sellaisen, jossa on enemmän raa’aksi jääneitä yhteismitattomia kimpaleita kuin harmonista ja vakuuttavaa uusio-Kalevalaa. Loppua kohti elokuvan teemat turpoavat yleismaailmallisiksi filosofoinneiksi ja sitä myöten myös yleistyksiksi, joista ei oikein saa kiinni mistään kohtaa. Hankala paketti, mutta olisin ihmeissäni, jos joku ei pitäisi sitä tärkeimpänä elokuvana pitkään aikaan, sillä kulttipotentiaalia on.