Arvostelu: Don Jon on Joseph Gordon-Levittin kunnianhimoinen ensiohjaus

Ensi-ilta: 01.11.2013
Alkuperäisnimi: Don Jon
Ohjaaja: Joseph Gordon-Levitt
Käsikirjoittaja: Joseph Gordon-Levitt
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore & Tony Danza
Pituus: 90 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Runkkari rakastuu, mutta porno on silti parempaa kuin kympin arvoinen oikea nainen
Arvostelija: Aki Lehti

Joseph Gordon-Levitt ei päästä katsojia eikä varsinkaan itseään helpolla ensimmäisessä kokopitkässä ohjaustyössään. Satiirinen ja kantaa ottava romanttinen komedia pornoaddiktista pysyy kumma kyllä kasassa lievästä yliyrittämisestä huolimatta.

Megaluokan menestyksistä kuten Inceptionista ja Yön ritarin paluusta sekä pienemmistä indie-pätkistä kuten Hesherista tutulla Joseph Gordon-Levittillä tuntuu olevan hurja tarve todistaa olevansa muutakin kuin vain pätevä näyttelijä. Hän on nimittäin myös käsikirjoittanut debyyttiohjauksensa Don Jon.

Joseph Gordon-Levitt esittää Jon ”Don Jon” Martelloa, kolmekymppistä italianamerikkalaista, jolla päällisin puolin on kaikki kondiksessa. Ihan ok työpaikka baarimikkona, mukava asunto, hieno auto, perhe, seurakunta ja jokaisen baari-illan jälkeen eri kaunotar kainalossa. Oikean seksin toinen toistaan upeampien naisten kanssa voittaa kuitenkin nettiporno. Jon hiipii petipuuhien jälkeen läppärinsä ääreen hakemaan sen todellisen tyydytyksen ja hetkellisen helpotuksen tunteen.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kuvaan astuu Scarlett Johanssonin esittämä Barbara, täydellinen nainen, johon Jon rakastuu. Pitkän pihtaamisen jälkeen seksi hänen kanssaan ei kuitenkaan ole sen kummempaa kuin kenenkään muunkaan. Jon turvautuu edelleen pornoon – ja jää tietysti kiinni. Irstailu ei tietenkään mahdu Barbaran romanttisiin elokuviin perustuvaan kuvaan rakkaudesta. Vaatimuksena suhteen jatkumiselle on runkkuhommien jättämisen lisäksi myös lisäkouluttautuminen. Pelkkä baarimikko kun ei kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä naiselle.

Kurssilla Jon kohtaa Julianne Mooren esittämän keski-ikäisen Estherin, joka maanisdepressiivisyydessään ja sekopäisyydessään on tahallisesti koko elokuvan aidoin hahmo. Esther taitaa kuitenkin olla se voima, jonka takia Jon haluaa muuttua, ei Barbara, joka hänkin on vain pelkkää pintaa.

Joseph Gordon-Levitt perustaa kerrontansa joidenkin mielestä varmasti puuduttavaan toistoon. Punttisali, pornoa, nenäliina lentää roskiin, kirkko, ripittäytyminen, amerikanraudalla ajelua ja joka kohtauksen päällä samoja faktoja toistava kertojaääni. Vaikka Jon yrittää ja ehkä muuttuukin ihmisenä, elokuvan rakenne kiertää tahallisesti kehää, kuten Jonin ajatukset ja käytös.

Don Jon esittää paljon kysymyksiä, mutta ei oikeastaan edes yritä tarjota kunnon vastauksia. Eikä sen oikeastaan tarvitsekaan. Elokuva yrittää sanoa jotain suurempaa nykyajan hedonismista ja empatian puutteesta, vaikeudesta kiintyä toiseen ihmiseen samalla tavalla kuin näyttöpäätteeltä tulvivaan informaatiovirtaan. Samalla se on myös romanttinen komedia, joka ei kuitenkaan kompastu genren kliseisiin vaan nauraa niille.

Katsojasta riippuen elokuva joko naurattaa, yököttää tai saa vihaiseksi. Kylmäksi se tuskin jättää ketään. Joseph Gordon-Levittin suurin ansio on se, että kaikessa limaisuudestaan huolimatta Jonin hahmo saa niin mies-, kuin naiskatsojien sympatiat puolelleen. Kiiltävän pinnan alla hahmo ei tiedä oikeasta elämästä mitään, mutta on silti inhimillisempi kuin vaikkapa Johanssonin muka täydellinen, mutta liikoja vaativa Barbara.
Leffasta ehkä löytyy opetus, mutta sen saa jokainen katsoja itse löytää – jos vain pystyy kaivamaan sen esiin kaiken alastoman ihon ja ähinän keskeltä.

Gordon-Levitt tekee hyvää työtä ohjaajan ja käsikirjoittajan lisäksi myös näyttelijänä, vaikka onkin ehkä vähän liian vanha rooliinsa. Annetaan se anteeksi, koska hän melkein onnistuu todistamaan olevansa kaiken hallitseva moniosaaja. Johansson selkeästi nauttii näytellessään tyhjäpäistä ja pinnallista bimboa. Jonin isän rooliin on täydellisesti buukattu ehkä parhaiten Taxi-tv-sarjasta tuttu Tony Danza. Spegettiannoksensa takaa murahtelevan isän huomio ei kiinnity kuin tv:stä tulevaan urheiluun. Ei ennen kuin sisään astelevan Johanssonin perse innostaa papan taputtelemaan poikaansa olkapäälle irstas hymy kasvoillaan.

Don Jon yrittää pinnallisuuden kritiikissään ja vaihtoehtoisen rom-comin välimaastossa taiteillessaan välillä vähän liikaa. Ensitreffien elokuvaksi tätä ei ehkä voi suositella, mutta jos treffikumppani katsoo elokuvan loppuun asti, näkee siinä jotain muutakin kuin pornografista kuvastoa ja on vielä valmis analysoimaan leffaa sen jälkeen, niin ehkäpä kyseinen henkilö kannattaa pyytää ulos toistamiseenkin.