Arvostelu: Viiden päivän sota on monen sortin pohjanoteeraus

Viiden päivän sota -elokuvasta on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Tai no, on siinä iskevä alku, mutta jo ensimmäisen kohtauksen päättyessä katsojalle tulee epämiellyttävä olo: ei kai tämä voi oikeasti jatkua näin? Ei niin – se menee huonompaan suuntaan.

Kehnouden taustalla piilee vanha kunnon ”aihe on tärkeä, joten elokuvakin on tärkeä” -kuvitelma. Kyllä, Georgian ja Venäjän välinen sota oli melkoinen soppa, mutta ei, pöhkön tarinan upottaminen sen keskelle ei automaattisesti tee kertomuksesta kiinnostavaa. 

Thomas Anders (Ruper Friend) on oikeamielinen sotakirjeenvaihtaja, joka haluaa kertoa maailmalle totuuden Georgian tapahtumista. Pelottomasti hän puskee eturintamalle, tukenaan vain kameramiehensä Sebastian Ganz (Richard Goyle) ja gruusialainen Tatja (Emmanuelle Chriqui). Pian paukkaavat sekä 7,62-millinen rynkky että 125-millinen tykki. Verta, raajoja, huutoja ja kuolemaa. Eikö kukaan voi pysäyttää venäläispiruja (feat. Mikko Nousiainen)? Eikö kukaan halua kuulla totuutta?

Käsikirjoittaja Mikko Alanne teki muutama vuosi sitten Vietnam-elokuvaa Oliver Stonelle. Toivon, että Viiden päivän sodan rakenteelliset ja temaattiset piirteet ovat Harlinin keksimiä, sillä niin latteita ne ovat. Jos Vietnamista tekisi samanlaisen elokuvan, kukaan ei ottaisi sitä tosissaan.  

Kyse ei ole niinkään propagandasta kuin pölkkypäisyydestä. Kuvitelkaa höpsöin mahdollinen tapahtumaketju ja – voilà! – sellainen löytyy Viiden päivän sodasta. Pitäisikö jonkun ehkä pelastua viime tingassa täysin sattumanvaraisesti hengenvaarallisesta tilanteesta? Käykö hyväntahtoiselle henkilölle ehkä kehnosti hetkeä ennen kuin hän on pääsemässä eläkkeelle? (Okei, ei eläkkeelle, mutta melkein.) Listasta kertyy varsin pitkä.

Toimintakohtauksissakaan ei ole kekseliäisyyttä tai sähäkkyyttä, joka saisi unohtamaan tekstin perinpohjaisen pöhköyden. Tosin melkoinen velho pitäisi olla, että tämän tason kökkötraktorin saisi kohotettua vedenpinnan yläpuolelle. Esimerkki: Elokuvalla on kolme loppua, kukin edellistä nolompia. Anders katsoo jo kuolemaa silmiin, kun kaikkien aikojen banaalein klise pelastaa päivän. (Jos pidät tätä yllätyksenä ja siten spoilerina, ehkä sinun pitäisi katsoa enemmän elokuvia.) Andy Garcian tulkitsema Saakasvili on ympäripyöreä rohkean johtajan stereotypia, joka loppupuheen tarkoituksena lienee tunnelman nostattaminen, mutta tuloksena on pikemminkin epäuskoista höhöttelyä. 

Eikä siinä vielä kaikki. Elokuvan tarinan päätyttyä esiin marssitetaan vielä joukko ihmisiä, joiden sukulaisia ja ystäviä kuoli taisteluissa. Mustalla taustalla kuvatuissa haastatteluissa ihmiset pitävät kädessään valokuvia kuolleista ja kertovat, miten kaikki tapahtui. Kohtauksen on varmaankin tarkoitus olla kaunis kunnianosoitus, mutta se tuntuu alhaiselta yritykseltä kalastella ihmisten tuskan avulla myötätuntoa epäonnistuneelle fiktioelokuvalle.  

Teksti: Olli Sulopuisto