Dreamgirls

Olipa kerran tyttö, joka osasi laulaa. Tyttö muodosti kahden kaverinsa kanssa trion, jonka eräs kuuluisa tuottaja löysi kykykilpailusta talliinsa. Tyttö oli kuitenkin liian lihava ja liian huumaantunut kyvyistään, jotta hänestä olisi voinut tulla todellista tähteä. Tähti tuli sen sijaan hänen laihemmasta kaveristaan, jonka äänessä ei ollut mitään kummallista, mutta josta tuottaja sai itselleen huomattavasti edustavamman näköisen vaimon.

Broadwaylla vuonna 1981 aloittanut musikaali Dreamgirls on menestynyt teatteripalkinto Tonya jaettaessa ja nyt elokuvaversio keräilee alan palkintoja pääasiassa soundtrackinsa ja hyvien sivuosanäyttelijöidensä ansiosta. Dreamgirls kertoo verhotusti The Supremes –trion, Diana Rossin ja levy-yhtiö Motownin tarinan. Yhtäläisyyksiä on pääasiassa tarinan alkuvuosilta, todellisuudessa tuon ”lihavan tytön” tarina oli huomattavasti traagisempi.

Dreamgirls on viihdyttävänä elokuvana juuri sitä mitä sen odottaakin olevan. Menestysmusikaali on siirretty valkokankaalle kaikkine epätäydellisyyksineen, aina soulia jäljitteleviä kappaleita, heppoista juonta ja yksiulotteisia hahmoja myöten. Tästä tarkoituksellisesta keskinkertaisuudesta nousee esiin Jennifer Hudsonin päätähuimaava esitys pois potkittuna Effie Whitena, jossa on syvyyttä ja sielua enemmän kuin elokuvan varsinaiseksi tähdeksi pestatussa pop-tähdessä Beyoncé Knowlesissa. Harmillista on, että Effie on elokuvan alun ja juonikuvion perusteella se elokuvan varsinainen päähenkilö, mutta ohjaajalle on jossain vaiheessa tullut kiire antaa valkokangasaikaa staralleen. Hudsonhan on oikeastikin menestyksensä ansainnut ”löytö”, joka bongattiin American Idol –finaalista ja loistaa elokuvadebyytissään valovoimaisempana kuin kokeneemmat kollegansa.

Ei ole välttämättä kokonaan Beyoncén vika, että hänen Deenansa on niinkin epäkiinnostava kuin on. Tytön menestystarina on rakennettu kepeästi ja moraalisesti arveluttavaksi, joka ei saa katsojan sympatioita puolelleen edes siinä vaiheessa, kun kaiken saanut pikkurouva alkaa mietiskellä luksuskartanossaan, että taisi sitten tulla tehtyä kelkasta pudonneelle kaverille vähän ikävästi. Beyoncé osaa laulaa, mutta ei välittää roolissaan millään tavoin nuoren laulajan epävarmuutta tai valintojen vaikeutta. Nyt mieleen jäävät päällimmäisenä ylimielisyys ja suoranainen tunnekylmyys. Kerrotaan, että Diana Ross, The Supremesin keulakuva, sanoi moneen otteeseen vihaavansa musikaalia. Ehkäpä menestynyt laulajatar tunnisti Deenassa hieman liikaa itseään, kuka tietää.

Musiikkipitoisesta elokuvasta kun on kyse, kuullaan laulua luonnollisesti paljon ja sivuhenkilöitäkin leffassa piisaa. Kaksituntisessa elokuvassa molemmat seikat toimivat hyvinä puskureina kun mielenkiinto alkaa lopahtaa. Vai mitäs sanotte koomikko Eddie Murphystä, joka yhtäkkiä hyppää lavalle rokkaamaan kuin viimeistä päivää massiivisen etutukkansa kanssa vailla huumorin häivää. Pelkästään se on näkemisen arvoinen tapaus.