Toimittajan puheenvuoro Videopeleistä tehtyjen tv-sarjojen synkkä aikakausi on viimeinkin ohitse

15.11.2022 21:00 Ilari Hauhia

Vielä muutama vuosi sitten videopeliaiheiset elokuvat ja sarjat olivat pääosin niin surkeita, ettei niitä tehnyt mieli katsoa edes vitsillä. Netflix on kuitenkin onnistunut kääntämään videopelisarjat uudelle kultakaudelle Cyberpunk: Edgerunnersin, Arcanen ja Dota: Dragon’s Bloodin kaltaisten täysosumien myötä.

Idea tämän kolumnin kirjoittamiselle tuli aiemmin tänä syksynä, kun ehdin vihdoin istua television ääreen katsomaan Cyberpunk: Edgerunnersia. Olin tarkoituksella pyrkinyt lukemaan ja kuulemaan sarjasta ennakkoon mahdollisimman vähän, enkä tiennyt ennalta, millaisen vastaanoton se oli saanut. Cyberpunk 2077:n Night City kiehtoi minua kyllä jo CD Projekt Redin alkuperäisen pelin aikana, joten olin ennakkoon varovaisen optimistinen samaan kaupunkiin sijoittuvan sarjan laadusta.

Varovainen optimismi ei kuitenkaan riittänyt.

Animesarja vangitsi minut ensihetkistä lähtien niin tiukasti sohvaan kiinni, että päädyin katsomaan koko sarjan käytännössä yhdeltä istumalta. Edgerunnersin hahmot ja juoni täydensivät Night Cityä erinomaisella tavalla, ja rakensivat uuden tarinan alkuperäisen pelin rinnalle lähdemateriaalia kunnioittaen.

LUE MYÖS: Arvostelu: Netflixin uusi scifi-sarja Cyberpunk: Edgrerunners näyttää upealta ja asennekin on kohdillaan

Cyberpunk Edgerunners

Pelissä esiintyneitä hahmoja Cyberpunk: Edgerunnersissa ei nähty, ja hyvä niin – roolipelissä on tärkeää, että pelaaja voi eläytyä omaan pelihahmoonsa täysin ja tehdä omia päätöksiään esimerkiksi hahmon ulkonäöstä, käytöksestä ja luonteesta. Menisi pahasti pieleen, jos sarja yhtäkkiä kertoisi millainen pelin päähenkilö ”oikeasti on”. Kun sarja esittelee kokonaan uudet hahmot, ei ongelmaa synny.

Vaikka Cyberpunk: Edgerunners sopii erinomaisesti Cyberpunk 2077:n faneille, ei se missään tapauksessa vaadi, että pohjana toimiva peli olisi tuttu. Kanssani sarjaa katsonut kaveri oli yhtä myyty, eikä hän aluksi edes tiennyt sarjan pohjautuvan pelimaailmaan.

Cyberpunk: Edgerunners ei ole ainoa Netflixin lähiaikojen täysosuma. Esimerkiksi Riot Gamesin kehittämän League of Legendsin maailmaan sijoittunut, viime vuonna ilmestynyt Arcane oli heittämällä yksi parhaista piirrossarjoista vuosikausiin. Kaikin puolin onnistuneessa Arcanessa oli kiinnostava tarina, mutta erityisesti sarja loksautti leukoja upealla graafisella ilmeellään.

Arcane

The Legend of Korrasta tutun Studio Mirin ja Valven yhteistyössä luoma Dota: Dragon’s Blood on puolestaan jatkunut jo kolmen kauden verran. Sarjan laatu on onneksi pysynyt lupaavan alun jälkeen koko matkan ajan tasaisen korkeana.

IMDB:n keskiarvo ei ole mikään De Facto -mittari sarjojen hyvyydelle tai huonoudelle, mutta myös se indikoi Netflixin videopelisarjojen laadusta. Cyberpunk: Edgerunnersin keskiarvo on 8,2 pistettä, Dota: Dragon’s Bloodin hieman matalampi 7,8 pistettä, kun taas Arcane yltää huimaan 9,0 pisteen keskiarvoon.

Nojatuolista huudellen tiivistäisin tähän mennessä nähtyjen onnistuneiden videopelisarjojen menestyksen muutamaan elementtiin:

  1. Videopeliä kohdellaan samalla arvostuksella kuin mitä tahansa muutakin lähdemateriaalia. Ei lähdetä tekemään väkisin ”videopelisarjaa”, vaan sarjaa, jonka pohjamateriaalina sattuu toimimaan videopeli.
  2. Sarja täydentää pelin maailmaa ja tarinaa, mutta ei ylikirjoita peleissä nähtyjä ja koettuja asioita. Mikäli sarja ottaa liikaa ”luovaa vapautta” esimerkiksi peleissä nähtyjen hahmojen kohdalla, voi se tuntua alkuperäisten pelien fanien varpaille astumiselta. Esimerkiksi The Witcher -sarjan kohdalla voi sama hahmo näyttäytyä hyvin erilaisena sarjan ja pelien välillä, mikä ei ole ollut kaikkien mieleen.
  3. Sarja on viihdyttävä myös silloin, kun alkuperäinen videopeli ei ole entuudestaan tuttu. Parhaimmillaan tämä ajaa sarjan faneja kokeilemaan myös videopelejä.

Tähän mennessä onnistuneimmat videopelisarjat ovat olleet piirrettyjä. En väitä, etteikö näyteltykin videopelisarja voisi toimia – esimerkiksi The Witcherin ensimmäinen kausi oli varsin viihdyttävä – mutta piirrettyjen sarjojen kohdalla erityisesti fantasiamaailmojen ja -hahmojen tuominen ruudulle lähdemateriaalia kunnioittaen lienee silti monilta osin helpompaa.

Ylipäätään pelien kääntäminen sarjaformaattiin on tuntunut ainakin toistaiseksi toimivan leffoja paremmin. Esimerkiksi Tom Hollandin taannoinen Uncharted-leffa oli korkeintaan keskinkertainen suoritus, kun taas Mortal Kombatin uusin filmatisointi oli jo melkoista roskaa.

Pelejä varten on usein luotu rikas maailma täynnä kiinnostavia hahmoja. Sarjaformaatti antaa enemmän aikaa esitellä taustoja, kun leffojen kohdalla tärkeitäkin yksityiskohtia voidaan joutua leikkaamaan pois, että elokuvan pituus pysyy järkevänä. Onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka onnistuneesti Nälkäpeli-ohjaaja Francis Lawrence onnistuu tiivistämään BioShockin maailman leffamittaan.

Joka tapauksessa ketsuppipullon korkki on nyt poksautettu, ja videopeleistä ammentavat sarjat ovat nyt menestyksen siivittämänä muodikkaita. Jään innolla odottamaan, millaisia videopelisarjoja tulevaisuus tuo mukanaan.