Elokuva-arvostelu: Blackout

23.12.2008 11:22 | Tatu Junni

Ohjaus: JP Siili
Käsikirjoitus: JP Siili
Pääosissa: Petteri Summanen, Jenni Banerjee, Irina Björklund, Hannu-Pekka Björkman, Mikko Leppilampi, Ismo Kallio, Risto Kaskilahti, Eppu Salminen, Mari Perankoski ja Lena Meriläinen.
Pituus: 109 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu: www.blackout-elokuva.fi

kaista

 

Blackout on kotimainen jännityselokuva miehestä, joka kärsii totaalisesta muistinmenetyksestä. Petteri Summasen esittämä sydänkirurgi herää pitkästä koomasta ja saa kuulla, että hänen päässään on selittämätön, konenaulaimella ammuttu naula. Miehellä ei ole aavistustakaan, mistä naula on peräisin ja kuka sen on ampunut. Sosiaali- ja terveysministerivaimonsa (Irina Björklund) ja entisen potilaansa (Jenni Banerjee) avustamana kirurgi alkaa selvittää sekavaa palapeliä saadakseen tietää, mitä hänelle oikein on tapahtunut. Vaan kumpi palaakaan ensin – muisti vai murhaaja?

Paljon muutakin Blackoutissa tapahtuu, mutta ei juonenkäänteistä sen enempää tässä yhteydessä. Tekijätiimi on nimittäin vedonnut elokuvan nähneitä suojelemaan muiden katsojien elokuvakokemusta: ”Katsoja saa enemmän, jos ei tiedä, mitä tuleman pitää.” Tähän pyyntöön voi toki suostua, mutta elokuvan tasosta on pakko silti pari varoittavaa asiaa mainita.

Blackoutin idea kuulostaa hyvältä ja elokuva alkaa mielenkiintoisesti. Valitettavasti tätä iloa ei kuitenkaan kestä kauaa. Käsikirjoituksen punainen lanka hukkuu pian alun jälkeen, sen teemat ovat levällään ja laatunäyttelijöiden suuhun sullottu dialogi epäuskottavaa. Lopulta katsoja menettää mielenkiintonsa koko mysteeriä kohtaan kauan ennen kuin se ratkeaa. Elokuvan loppupuolella unten maille uiskennellutta yleisöä pyritään herättelemään niinkin innovatiivisilla keksinnöillä kuin takaa-ajolla ja ammuskelulla. Blackoutissa on ainesta, mutta elokuvateattereihin se on tuotu valitettavasti raakileena. Etenkin juonta ja dialogia olisi jonkun pitänyt hioa Siilin kanssa vielä paljon.

Juonen ohella Blackoutin suurin kompastuskivi on epäuskottava hahmokaarti. Studio Julmahuvista, FC Venuksesta ja Nousukaudesta tuttu Petteri Summanen menettelee sydänkirurgin roolissa, vaikkakin kierrättää pitkälti jo tutuksi tulleita maneerejaan. Nyppimällä tomaatinsiemeniä pinseteillä ei vielä rakenneta uskottavaa lääkäriä, mutta silti Summasen hahmo on elokuvan mielenkiintoisin ja sen myötä koko Blackoutin selkäranka. Sen sijaan Irina Björklundin ministerivaimo ja Jenni Banerjeen esittämä ex-potilas ovat onnettomimmat hahmot suomalaisissa elokuvissa pitkään aikaan.

Elokuvan käsikirjoittaneen JP Siilin olisi kannattanut harkita vielä hetki ennen kuin päätti tehdä elokuvansa yhdestä päähenkilöstä ministerin. Titteli on yksinkertaisesti liian iso, jotta hahmo voisi olla uskottava päähenkilö suomalaisessa elokuvassa. Toisen kerran Siili olisi voinut harkita ennen kuin kiinnitti rooliin aivan liian seksikkään Irina Björklundin. Helena Paavilainen-Takala olisi puolestaan voinut testata harkintakykyään vähän hartaammin ennen kuin vaatetti ministerin tiukoilla housuilla, kireillä kauluspaidoilla ja mustalla nahkatakilla. Ministerin ulkomuodon voisi ehkä antaa anteeksi, jos hahmo edes käyttäytyisi kuin ministeri, mutta nyt toimenkuva tulee esille lähinnä dialogitasolla.

Myöskään Jenni Banerjee ei ole päässyt helpolla, sillä hänen roolihahmonsa on jäänyt suorastaan levälleen. Tämä Summasen esittämän kirurgin entinen potilas on samaan aikaan kolmiodraaman primus motor, rankka pyssymimmi, neiti etsivä, kyttä – ja loppujen lopuksi ei yhtään mitään. Koko hahmo jää epäselväksi sutuksi. Mikko Leppilammen ja Mari Perankosken esittämää poliisikaksikkoa ei tässä vaiheessa vuotta halua edes kommentoida, ettei jouluhenki mene piloille. Sanotaan nyt kuitenkin, että harvoin on missään fiktiossa nähty yhtä juostenkustuja poliiseja. Duon toiminta on kuin kälviäläisen kesäteatterin farssista repäisty.

Blackoutin äänimaailmasta vastaa Lauri Ylönen, jonka ei ainakaan tämän näytön pohjalta kannata hyvästellä bänditovereitaan. Elokuvan äänimaailma on epätasainen sekoitus Ylösen omia, melko tyypillisiä trillerileffan sävellyksiä ja hänen kotitallinsa Dynastyn bändien biisejä. Useimmista lauluista kuullaan vain muutaman sekunnin irrallinen näyte, kunnes kappale katoaa ja hetken päästä alkaa taas uusi. Kaveribändien promoaminen elokuvassa, jota levitetään 40 kopiolla läpi Suomen, on toki ymmärrettävää. Silti Ylösen ja tuottajien tekemät ratkaisut tuntuvat kummallisilta. En esimerkiksi ymmärrä, miksi Ylösen The Rasmus -yhtyeen raitoja piti ottaa elokuvaan peräti kolme kappaletta. Hivenen koomista on myös se, että nämä Black Roses -albumilta irrotetut listahitit soivat aina lemmiskelykohtausten aikana kuin Levottomissa konsanaan.

PlusMiinusNolla

– Idea hyvä, toteutus ei
– Laatunäyttelijät valuvat hukkaan heikon juonen ja dialogin myötä
+ Tervetullut yritys tarjota katsojille muutakin kuin sotaa ja juppidraamaa