Elokuva-arvostelu: Wall Street: Money Never Sleeps

Alkuperäisnimi: Wall Street: Money Never Sleeps
Ohjaaja: Oliver Stone
Käsikirjoittajat: Allan Loeb, Stephen Schiff ja Bryan Burrough
Pääosissa: Michael Douglas, Shia LaBeouf, Josh Brolin, Frank Langella, Carey Mulligan, Susan Sarandon, Vanessa Ferlito ja Charlie Sheen
Pituus: 136 minuuttia / 2 h 16 min
Ikäraja: K11
Kotisivu: wallstreetmoneyneversleeps.com

Wall Street: Money Never Sleeps ratsastaa 23 vuotta sitten julkaistun elokuvan nimellä ja maineella. Sisäpiirikauppoja tehnyt Gordon Gekko toi Michael Douglasille Oscarin parhaasta miespääosasta ja elokuvasta kehittyi aikakautensa symboli. Nyt Gekko on kaivettu naftaliinista – tai siis liittovaltion vankilasta – ja istutettu hänet keskelle 2000-luvun yhdysvaltalaista markkinataloutta. ”Sanoin kuulemma ahneuden olevan hyvästä – nyt se näyttää olevan laillista”, Gekko sutkauttaa häntä kuuntelemaan kertyneelle väkijoukolle.

Paitsi että tämä on kaikki sumutusta. Ei Wall Street 2 ole Gordon Gekkon elokuva. Sen pääosissa ovat nuori, innokas ja oikeamielinen Jacob Moore (Shia LaBeouf), jonka vastavoimaksi asettuu armoton Bretton James (Josh Brolin). Gekko on mukana tarinassa siksi, että Douglasin naama on saatu julisteisiin. Hän on kolmas pyörä, joka toki vaikuttaa tarinaan, mutta ei ole kuitenkaan erityisen olennainen sen kannalta. Kyllä kyllä, Moore heilastelee Winnie Gekkon (Carey Mulligan) kanssa, mutta sekin on ennen kaikkea MacGuffin, juonta eteenpäin puskeva rakennelma.

Alkuperäinen Wall Street seisoi tarinana omillaan, Money Never Sleeps nojaa todellisiin tapahtumiin kävelykeppien lailla. Nimiä on muuteltu juuri sen verran, että huomio kohdistuu väärään asiaan. Seurauksena ei siis ole onnistunut abstraktio (tämä voisi tapahtua mille tahansa yhtiölle), vaan epäonnistunut naamiointi (hetkinen, mitäs nimenomaista yhtiötä tässä käsitelläänkään?).

Ainakin minulle jäi voimakas halu oppia lisää siitä, mitä Wall Streetillä todella tapahtui pari vuotta sitten – tai ehkä katsoa aiheesta tehty hyvä dokumenttielokuva. Peruskysymys tällaisissa tapauksissa on ”saavutetaanko fiktion keinoin jotain, mikä jäisi dokumentin ulottumattomiin?” Ymmärrämmekö katsojina pankkikriisiä paremmin siksi, että se esitetään Mooren ja hänen äitinsä (Susan Sarandon) kautta henkilökohtaisena koettelemuksena?

Käsikirjoituksessa on siis paljon ongelmia, mutta kyllä syyttävää sormea voi heristää ohjaajankin suuntaan. Oliver Stone on parhaimmillaan silloin, kun hän puskee kokaiinipölyissä eteenpäin oikeamielisen raivon vallassa. Älyllisempi, selittelevämpi ja analysoivampi Stone on paljon tylsempi elokuvantekijä.

Sitä paitsi hän on ihmeen hutiloiva kuvankasaaja. Mooren pramea kämppä esitellään pitkällä yhtenäisellä steadicam-kuvalla, paitsi että ei se olekaan yhtenäinen, koska välistä on napsaistu muutama sekunti pois. Eikö ole ollut aikaa toiseen ottoon, onko ohjaaja kyllästynyt edittikopissa istuessaan vai eikö hän ole vain etukäteen ymmärtänyt, miten kuva toimii? Mene ja tiedä, mutta turhalta sekoilulta se kuitenkin näyttää.

Myöhemmin Moore ja oppi-isä Louis Zabel (Frank Langella) kävelevät New Yorkin Central Parkissa. Moore yrittää saada selville, onko pankki vaikeuksissa. Kohtauksen lopuksi kamera tarkentaa taustalla leikkiviin lapsiin, joiden puhaltamat saippuakuplat kohoavat taivaalle. Voi itku sentään.

Parhaimmillaan yksittäisissä kohtauksissa on imua, mutta kokonaisuus vaikuttaa liian isona hotkaisulta palaselta. Ei riitä, että Mooren ja Jamesin välillä on kinaa, vaan lisäksi pitää tietenkin sotkea peliin Gekko ja entäs jos sillä olisi Gekkon tytär, mutta hei ehdottomasti pitää mainita subprime-lainojen niputtamisesta alkaneet talousvaikeudet, pankkiirien bonukset huonojen tulosten aikana olisi syytä ottaa mukaan, apropoo jonkun olisi hyvä kai huomauttaa, että asuntokauppa on yhtä isoa fuulaa.

Tekisi mieli tarttua käsikirjoittajatrio Loeb-Schiff-Burroughia kollektiivisesta paidankauluksesta ja huutaa ”Riittää jo, ei tarvita enää lisää!”

Teksti: Olli Sulopuisto