Arvostelu The Flash on Ezra Millerin show, ei ”kaikkien aikojen paras supersankarileffa”

Pitkän ja vaivalloisen tuotantohelvetin läpikäynyt The Flash on kauttaaltaan Ezra Millerin show, mutta Andy “It” Muschiettin ohjaama seikkailu linkuttaa valkokankaille katsojaa suuremmin hetkauttamatta.

Ensi-ilta: 14.6. 2023
Alkuperäisnimi: The Flash
Ohjaus: Andy Muschietti
Käsikirjoitus: Christina Hodson
Pääosissa: Ezra Miller, Sasha Calle, Michael Shannon, Michael Keaton & Ben Affleck
Pituus: 144 minuuttia
Ikäraja: K12

DC-tarinoiden elokuvauniversumi on ollut viime vuodet muutosten kourissa. Nykyisenkaltaiset Justice League -elokuvat käynnistänyt Zack Snyder on poistunut studion riveistä ja viime syksynä uudistusta johtamaan kiinnitettiin James Gunn ja Peter Safran.

The Flash on näillä näkymin DC:n viimeisiä Snyderin luomaan maailmaan kytköksissä olevia elokuvia, mutta ohjaajan synkkäsävyisestä jumaltarustosta on nyt irtauduttu täysin. Ezra Millerin esittämän päähahmon lisäksi tarina kyllä viittailee edellisten elokuvien suuntaan, mutta tuntuu silti keveydessään DC:n ehkäpä marvelmaisimmalta elokuvalta. Mukana on runsaasti lämminhenkistä(kin) huumoria.

Elokuvan ohjaajana toimii Andy Muschietti, joka tunnetaan etenkin Stephen King -kauhutuplastaan It ja It – Chapter 2. Muschietti liittyy The Flashilla jatkoksi siihen jo yllättävänkin pitkään jonoon pääasiassa kauhuelokuvistaan tunnettuja ohjaajia (kuten James Wan, David F. Sandberg, Scott Derrickson – sekä tietenkin Sam Raimi, Gunn ja Snyder), jotka ovat siirtyneet kauhusta supersankareihin. Käsikirjoituksesta vastaa Christina Hodson, joka muistetaan muun muassa elokuvista Bumblebee ja Birds of Prey.

The Flashin alussa Justice Leaguen porukka on hajaantunut hoitamaan erilaisia tehtäviä ympäri maailman. Millerin esittämä, hermoiltaan heikko Barry Allen yrittää yhdistää päivätyön ja supersankaruuden, mutta hieman huonolla menestyksellä, sillä maailman nopein ihminen ei meinaa ehtiä edes syödä. Kun Alfred (Jeremy Irons) pyytää Barrya huolehtimaan vaarassa olevasta sairaalasta, The Flash pyyhältää paikalle virta vähissä.

Tämä elokuvan avaava, varsin hämmentävä kohtaus määrittelee termin “baby shower” aivan uudella tavalla. Kohtaus kuvaa oivaltavalla tavalla supernopean ihmisen toimia, mutta samalla kertaa se on kummallinen ja CGI:nsä osalta oudon heikko. Sama vaiva tietokone-efektien suhteen jatkuu oikeastaan koko elokuvan ajan, sillä toimintakohtauksissa etenkin animoidut naamat vaihtelevat kumisista päälleliimatun paperisiin.

Elokuva käynnistyy vahvasti (ja kahdella tapaa, sillä Hodson uittaa Michael J. Foxin tähdittämän klassikkoseikkailun hilpeällä tavalla myös hahmojen keskinäiseen dialogiin) Paluu tulevaisuuteen -elokuvan hengessä, kun Barry huomaa osaavansa juosta niin nopeasti, että hän voi jopa matkustaa ajassa taaksepäin. Varoituksista huolimatta hän matkaa menneeseen pelastamaan vanhempansa: äitinsä murhalta ja viattoman isänsä murhasyytteeltä.

Pieleen menee, aikajanat sekoittuvat ja Barry jää jumiin väärälle aikalinjalle.

Korjatakseen tilanteen ja päästäkseen takaisin omaan aikaansa hän joutuu pyytämään apua toiselta Barryltä (myös Miller) ja erakoituneelta Bruce Wayneltä, jota tällä aikalinjalla esittää Tim Burtonin 80-luvun Batman-elokuvista tuttu Michael Keaton.

Keaton on The Flashissa kiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi. Hänen ikääntynyt ja harmaantunut Batmaninsa ei muutamaa tuttua onelineria lukuunottamatta nimittäin kunnolla pääse revittelemään.

The Flash on tuplaroolissa nähtävän Ezra Millerin show, mitä väkisinkin varjostaa näyttelijän sekoilut oikeassa elämässä – siitäkin huolimatta, että Miller onnistuu rakentamaan vauhdikkaana hermokimppuna tunnetusta hahmostaan paikoin erinomaisen. Kahden keskenään hieman erilaisen Barryn kinastelu on luotu Nuija ja Tosinuija -viboistaan huolimatta ihan hauskaksi toisen vasta tutustuessa supervoimiinsa ja toisen jo ehdittyä vakavoitua tehtäväänsä.

Mutta juuri Millerin viimeaikaisen historian valossa tuo tuplarooli tuntuu ylimitoitetulta.

The Flashista tulee tunne, ettei elokuvan menestykseen ole Millerin sekoiluiden jälkeen kunnolla uskottu, sillä se levähtää napakan alun jälkeen yrittämällä sulloa samaan tarinaan liikaa tapahtumia, liikaa nostalgiaa ja liikaa fanipalvelusta. Muutama cameo tuntuu niin päälleliimatulta että ihan pahaa tekee. Elokuvassa myös tehdään lukuisia alleviivattuja viittauksia Warner Brosin muihin elokuviin.

Ja suoraan sanottuna multiversumit alkavat pikkuhiljaa jo pursuta korvista, sillä jokaisessa supersankarifranchisessa on viime vuosina ryhdytty käyttämään samaa ideaa. Markkinoinnin näkökulmasta tämä on ymmärrettävää, sillä multiversumi avaa rajattomasti tarinallisia mahdollisuuksia – ja mahdollisuuksia saattaa valkokankaille katsojille tuttuja hahmoja ja näyttelijöitä menneisyydestä. Uutuudenviehätys on kuitenkin alkanut jo karista.

Hehkutukset kaikkien aikojen parhaasta supersankarielokuvasta olivat reippaasti ylimitoitettuja.

Vaikka Flash on maailman nopein ihminen, hänen oma elokuvansa jää lopulta melkoisen tasapaksuksi paahtaessaan eteenpäin fanipalveluksesta toiseen vailla kunnollisia kohokohtia. Kenraali Zodin (Michael Shannon) hyökkäys ja sitä seuraava taistelu ovat suoranainen antikliimaksi ja efektiensä osalta paikoin lähes katsomiskelvotonta. Jopa legendaarisen Keatonin piipahdus jää laimeaksi ja Sasha Callen Supergirl on puolestaan niin mitäänsanomaton, ettei hänen mukanaoloaan enää kunnolla muista lopputekstien jälkeen.

Kaikesta tästä huolimatta The Flash on supersankariviihdettä, jonka katsoo suurempia mukisematta ja kelloa vilkuilematta. Kunnollisia tähtihetkiä elokuvassa ei vaan pääse syntymään.

Ja kyllä, tässäkin elokuvassa on piilokohtaus vielä lopputekstien jälkeen.

THE FLASH

”Hehkutukset kaikkien aikojen parhaasta supersankarielokuvasta ovat ylimitoitettuja, sillä roolissaan sinänsä pätevän Ezra Millerin henkilökohtaiseksi show’ksi kasvava The Flash on yllättävän tasapaksu toimintaseikkailu.”