Arvostelu: Useasta jättimonsterista huolimatta Godzilla II: King of the Monsters on raivostuttavan huono tehostemäiske

29.05.2019 10:13 | Aki Lehti

Godzilla II: King of the Monsters -leffassa on aivan liikaa ihmisiä höpöttämässä eikä sen tehostepuurosta saa mitään selvää


Ensi-ilta: 29.05.2019.
Alkuperäisnimi: Godzilla: King of the Monsters
Ohjaus: Michael Dougherty
Käsikirjoitus: Michael Dougherty , Zach Shields
Pääosissa: Vera Farmiga, Ken Watanabe, Kyle Chandler, Millie Bobby Brown, Bradley Whitford, Thomas Middleditch
Pituus: 132 minuuttia
Ikäraja: K12


Viime viikolla Godzilla II: King of the Monsters -elokuvan pressinäytöksestä kotiin päästyäni ärsytti ja päähän sattui. Päänsärky johtui taatusti yli kahden tunnin mittaisen elokuvan tuijottamisesta 3D-lasit päässä, mutta en osannut heti sanoa mikä uudessa monsterimäiskeessä oikein otti päähän niin paljon, että teki mieli itsekin hajottaa paikkoja.

Illalla päätin katsoa pitkästä aikaa alkuperäisen vuoden 1954 Godzilla-leffan, mutta tällä kertaa kuunnellen David Kalatin kommenttiraitaa. Hän todellakin tietää mistä puhuu, sillä monen muun elokuva-aiheisen teoksen lisäksi mieheltä on ilmestynyt A Critical History and Filmography of Toho’s Godzilla Series -niminen kirja. Hänen rauhallista analyysiaan kuunnellessani syy kiukkuun alkoi aueta. Palataan siihen kohta.

Vuoden 2014 Godzilla oli ihan passeli kaiju-elokuva, jonka suurin vika taisi olla se, että itse hirviötä ei näytetty tarpeeksi. Nyt jatko-osa lupaa korjata asian useammalla monsterilla, sillä mukana ovat Godzillan lisäksi muun muassa Mothra, Rodan sekä kolmipäinen King Ghidorah, ehkä hienoin Toho-studion hirviöistä, joka nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1964 Godzilla-franchisen viidennessä filmissä.

Se miksi uuden Godzillan arviot saa julkaista vasta tänään ensi-iltapäivänä on varmaan kaikille selvää. Leffa on aivan kammottavaa kuonaa, aivan väärällä tavalla huono ja pöljä Godzilla-elokuvaksi, jonka studio todellakin tietää myös itse.

Juonen ei näissä elokuvissa ole tarkoituskaan olla kovin kummoinen, eikä näyttelijöiden tarvitse tehdä muuta kuin kuolla tai paeta. Ohjaaja Michael Doughertyn yhdessä Zach Shieldsin kanssa rustaama ”käsikirjoitus” on kuitenkin niin huono, ettei sen pohjalta saisi taitavinkaan ohjaaja edes etäisesti hyvää elokuvaa aikaiseksi. Dougherty on tunnettu lähinnä b-luokan leffoista kuten Krampuksesta, joten periaatteessa hän on ihan hyvä valinta monsterimäiskeen ohjaajaksi, mutta mitään omaperäistä hän ei saa aikaan. King of the Monsters on studion leffa ja Dougherty tekee kuten käsketään.

Juonentapaisessa Godzillaa ei ole nähty viiteen vuoteen, eli sitten edellisen elokuvan. Maailma on kuitenkin muuttunut paikka ja tämä fakta taotaan katsojan päähän idioottimaisella uutis-montaasilla. Russellin perheen Andrew-poika kuoli hirviön hyökätessä ja suru on saanut isä Markin (Kyle Chandler) äiti Emman (Vera Farmiga) eroamaan. Mark elää keskellä ei mitään velloen itsesäälissä ja Emma työskentelee Monarch-firmalle salaisessa paikassa, jossa asuu myös hänen tyttärensä Madison (Stranger Things -sarjan Millie Bobby Brown). Monarch yrittää suojella ja hallita Godzillaa ja muita hirviöitä Orca-nimisen laitteen avulla, jonka ovat tietysti alun perin kehittäneet Mark ja Emma.

Asiat menevät saman tien päin helvettiä, sillä ekoterroristi Jonah Alan (Charles Dance) hyökkää Monarchyn tukikohtaan, pöllii Orcan ja herättää kaikki maailman monsterit.

Ihmishahmoja leffassa riittää loputtomiin. Edellisestä osasta tutut Monarch-pamput Ken Watanabe ja Sally Hawkins palaavat rooleihinsa, Silicon Valley -sarjan kömpelö Thomas Middleditch on kömpelö, Zhang Ziyi selittää auki monstereihin liittyviä muinaisia myyttejä ja Bradley Whitford toimii koomisena kevennyksenä. Mukana on myös Aisha Hinds komentamassa Monarch-sotilaina nähtäviä O’Shea Jacksonia ja Anthony Ramosia. Lista on loputon ja yhdenkään hahmon kohtalo ei voisi vähempää kiinnostaa.

Silti ihmishahmot höpöttävät, höpöttävät ja höpöttävät. Heidän vuorosanansa ovat melkein sataprosenttisesti pelkkää ekspositiota, eli näyttelijät kertovat ääneen mitä elokuvassa oikein tapahtuu. Se on periaatteessa ihan hyvä asia, sillä leffasta ei saa juuri mitään selvää.

Nimikkomonsteri nähdään ensimmäisen kerran kun leffaa on kulunut noin 45 minuuttia, jolloin se ottaa yhteen King Ghidorahin kanssa Antarktiksella hirmumyrskyssä keskellä yötä. Voitte varmaan arvata kuinka paljon digitehostepuurosta saa moisessa kohtauksessa selvää.

Melkein koko loppuleffa on samanlaista mössöä muutamaa upeaa kuvaa lukuun ottamatta, mutta ne kaikki nähtiin jo trailereissa. Tietokoneanimaatio ei ole lainkaan vakuuttavaa, sillä hirviöt voivat olla mukamas vaikka kuinka isoja, mutta suurimman osan ajasta niiden rinnalla ei ole mitään muuta joihin ököjä voisi verrata, ei mitään mikä paljastaisi niiden massiivisen koon. Se ei auta, että elokuvan äänet ovat niin kovalla, että korviin melkein sattuu ja penkki tärisee basson tahtiin. Monsterit voisivat yhtä hyvin olla muurahaisen kokoisia.

Vaikka kaijuja on nyt mukana useita, niin silti niitä nähdään liian vähän. Useimmat kohtauksista sijoittuvat Monarchyn eri tukikohtiin tai aluksiin, joiden kuvauspaikkana toimii taatusti sama setti, sillä jokainen niistä on suurilla näytöillä vuorattu kontrollihuone. Hahmojen käytöksessä ei ole mitään järkeä, sillä esimerkiksi Chandlerin esittämä Mark pelkää ensin Godzillaa yli kaiken, mutta minuutin kuluttua hän on se joka puolustaa hirviötä ja uskookin sen olevan ihmisten puolella.

Ei nyt paljasteta kuka, mutta yksi hahmoista uhraa itsensä muiden puolesta tuttuun hirviöelokuvan tyyliin. Hän laukaisee ydinpommin, aseen joka on tässä elokuvassa vain hyvä juttu, sillä se tekee Godzillasta vieläkin hurjemman. Tästä päästäänkin takaisin ensimmäiseen Godzilla-elokuvaan, joka sai ensi-iltansa Japanissa vajaa yhdeksän vuotta sen jälkeen kun Yhdysvallat pudottivat ydinpommit Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Mitähän alkuperäiselokuvan Godzilla mahtaa edustaa, hirviö joka saa voimansa ydinkokeiden tuottamasta radioaktiivisesta säteilystä? Ja kyllä, tämä oli retorinen kysymys.

Alkuperäisversion erikoistehosteet ovat tietysti nykypäivänä melkoista kökköä, mutte kuten Kalat toteaa elokuvan kommenttiraidalla, niin niihin haluaa ja pystyy uskomaan edelleenkin. Mies kumipuvussa tuhoamassa miniatyyri-Tokiota on toki hauskaa katsottavaa, mutta myös huomattavasti uskottavampaa kuin uuden elokuvan CGI-kura.

Jos joku nyt jostain käsittämättömästä syystä haluaa nähdä tämän teatterissa, niin älkää menkö missään nimessä 3D-näytökseen. Normiversiosta voi ehkä jopa erottaakin jotain, mutta 3D näyttää lähinnä siltä kuin katsoisit tämän tekstin ohessa olevia kuvia aurinkolasit päässä.

King of the Monsters petaa myös ensi vuoden Godzilla vs. Kong -elokuvaa. Jättiapinaa ei nähdä, mutta Skull Island mainitaan ääneen vaikka kuinka monta kertaa. Pahoittelut nyt vaan Legendary, mutta teidän hirviö-franchisenne ei nyt oikein tunnu toimivan.

GODZILLA II: KING OF THE MOSNTERS

”Uuden Godzillan pöhkö kaiju-mättö voisi toimia paljon paremmin rehellisenä animaationa, jossa jostain voisi saada jopa selvää.”

Muropaketin uusimmat