Toimittajan puheenvuoro: Jokainen uusi Marvel-elokuva tekee kokonaisuudesta heikomman

Marvel Studiosin uusin elokuva, Spider-Man: Far From Home, sai ensi-iltansa keskiviikkona. Fanit olivat innoissaan, Olli Sulopuisto ei niinkään.

Tunnistanette ilmiön, jossa vahingossa syö liikaa karkkia. Ensimmäinen karamelli maistuu jumalaiselta, joten tekee mieli ottaa heti toinen. Myös toinen namu maistuu niin hyvältä, että jos sitä samalla vauhdilla hotkaisisi vielä kolmannen.

Hypätään ajassa eteenpäin viisitoista minuuttia. Jokainen lisäkarkki maistuu vastenmieliseltä, mutta niiden syömistä ei osaa oikein lopettaakaan, kun pussi on kerran avattu ja vielä on muutama pastilli jäljellä.

Tämän asian nimi on vähenevä rajahyöty ja Marvel Cinematic Universe -saaga kärsii siitä todella, todella pahasti. Käytännössä se tarkoittaa, että mitä enemmän elokuvia sarjassa julkaistaan, sitä turhempia jokaisesta yksittäisestä leffasta tulee.

Kymmenen vuotta sitten yhtenäinen tarinamaailma on hieno oivallus. Oli kivaa, että elokuvat asettelivat paikalleen palikoita, joiden päälle voitiin myöhemmin rakentaa toisia palikoita ja näin koota tarinarakennelmia, joita ei olisi millään saanut ahdettua yhteen parituntiseen elokuvaan.

Avengers: Infinity War ja Avengers: Endgame hyötyivät tästä kuviosta eniten. Tosin ainakin minusta tuntui Endgamen jälkeen siltä, että jälkikäteen ajateltuna Infinity War oli pelkkää virittelyä ja pohjustusta, kun taas kaverini mielestä Infinity War toimi liiankin hyvin eikä Endgame pystynyt lunastamaan kaikkia sille rakentuneita odotuksia.

Oli miten oli, sarjan venyminen tekee jokaisesta yksittäisestä jaksosta pakostakin vähäpätöisemmän. Se tekee satojen miljoonien dollarien elokuvista vain kalliita tv-sarjan jaksoja. Sarjoissahan käy määritelmällisesti niin, että olennaista ei ole se mitä tässä jaksossa tapahtuu, vaan mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu. Ja se taas on varma tapa aiheuttaa pettymyksiä, kuten reaktiot Game of Thronesin viimeiseen kauteen osoittavat.

Lisäosien vähenevä rajahyöty on harmillinen ilmiö, sillä moni parhaista Marvel-elokuvista on ollut sarjansa ensimmäisiä jatko-osia. (Spider-Man 2 ja X-Men 2 represent!) Niissä on päästy turhan taustoittamisen vaivasta ja hypätty kyytiin suoraan vauhdista. Jossain vaiheessa vain käy niin, että aiempien osien virittämien juonilankojen seurailu rajoittaa toimintavapauksia niin paljon, että vauhtia piisaa, mutta se ei edistä itse elokuvaa vaan koko sarjaa.

On tavallaan loogista, että Marvelin elokuvia on alkanut vaivata sama pöhötauti kuin sarjakuvia. Siellä ratkaisuksi keksittiin jo aikaa sitten tarinamaailman ajoittainen nollaus. Huomionarvoista on, että resetointien on pakko toistua tasaisin väliajoin, sillä taustalla vaikuttava pöhötys alkaa turvota uudestaan joka kerta aivan samoista syistä.

Mikä neuvoksi?

Jos sen tietäisin, istuisin ilmastoidussa neuvotteluhuoneessa Kaliforniassa Marvelin toimistorakennuksessa. Osaan vain sanoa sen, että viime vuosien parhaat Marvelit ovat olleet elokuvia, joita esiosien taakka ei mahdottomasti paina eli Spider-Man: Homecoming ja Spider-Man: Into the Spider-Verse.

Toki edellinen on osa MCU:n kolmosvaihetta, mutta piristävän irtonainen sellainen. Se hyötyy myös siitä, että edelliset Hämis-leffat olivat katastrofaalisen huonoja, vaikka (vai sen takia?) että Sony teki ne aivan omana jatkumonaan.

Into the Spider-Verse taas ilahdutti omaäänisyydellään. Sävy, kuvakerronta ja tarinan suunta tuntuivat palvelevan vain ja ainoastaan tätä elokuvaa. Voi olla, että jatko-osissa sarjamaisuuden vaatimukset vievät tämänkin sarjan kohti pohjaa, mutta ainakin juuri nyt on vielä toivoa.