Hostage

Bruce Willis esittää kyttää, joka joutuu pelastamaan siviilejä vastentahtoisesti. Hänellä on pysyvästi huono päivä ja avio-ongelmia. Saattaa kuulostaa tutulta. Ja onkin. Pitikö Die Hardin muisto pilata tälläkin tuhnulla?

Kolme pojankoltiaista tunkeutuu loistolukaaliin ja ottaa rikkaan perheen panttivangikseen. Talo on varustettu hienolla turvajärjestelmällä, loputtomilla kameroilla ja turvahuoneella, mutta suunnittelu on vähintäänkin arveluttava. Turvahuoneeseen pääsee isoa ilmanvaihtokanavaa pitkin, sieltä voi tirkistellä yksisuuntaisen peilin läpi kylppäriin – ja lapset voivat katsoa kameroilla huoneistaan mitä vanhempien makkarin sängyllä tapahtuu. Linnoituksissaan turvattomina kyhjöttävistä rikkaista kertovat elokuvat ovat yleistyneet. Ne kielivät tietenkin yhdysvaltalaisen keski- ja yläluokan peloista. Näin räikeä sisäisen tarkkailun vertauskuva lienee kuitenkin vahinko.

Willis on liikkeellä rahastusmielessä. Näytteleminen on korvattu pitkillä otoksilla hänen liikkumattomasta, pohtivasta naamastaan. Itse jäin pohtimaan kuinka kauas Willis on harhaillut Pulp Fictionin, 12 apinan tai edes Puuttuvan tekijän ajoista. Pahiksena sekoileva Ben Foster luottaa hänkin nyt pelkkään ulkonäköön: hänen uransa iljettävissä rooleissa rakentuu lähes pelkästään kuvottavien hiusten varaan.

Jos elokuvasta haluaa löytää jotain positiivista, niin onhan siinä yksi tavallaan yllättävä juonenkäänne. Käänne on täysin järjetön, mutta käänne kuitenkin. Niin, ja loppukohtauksessa on hetkellisesti hienoa mahtipontisuutta. Jossain muussa elokuvassa se olisi voinut kirvoittaa hehkutusta. Nyt se tuntuu vain irralliselta ja pöhköltä.

Teksti: Jaakko Stenros / Nöjesguiden