Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (***)

Ensin saapuu hattu. Samalla taustalla jouset tapailevat tuttua teemaa. Sen jälkeen silhuetti kurottaa hattua kohti ja sovittaa sen päähänsä. Henry Jones Jr on palannut. Tauko on ollut pitkä, niin pitkä, että teatterista poistuessa tuntemukset ovat ristiriitaiset.

Kuten hyvin tiedetään, professori Jones on ikääntynyt valkokankaalla yhtä paljon kuin esittäjänsä Harrison Ford todellisuudessa. Niinpä elokuva alkaa vuodesta 1957, jolloin armeijan autokolonna jyrryttää läpi Nevadan. Elvis laulaa Hound Dogia, kun huoleton nuoriso käy raaserillaan kisaan univormumiesten kanssa.

Kovin pitkään kevytmielisyyttä ei kestä, vaan jo muutamassa minuutissa ollaan päästy tiukkaan paikkaan. Indyn kaveri Mac (Ray Winstone standardibrittinä) toteaa, että ollaan me oltu pahemmissakin paikoissa. ”It ain’t as easy as it used to be”, sanoo arkeologimme. Suorempiakin viittauksia aiempiin seikkailuihin nähdään useaan otteeseen.

Aikaa on siis vierähtänyt. Eniten se kuuluu dialogissa, kun Marlon Brando -kloonina prätkäilevä Mutt (vallan charmantti Shia LaBeouf) saapuu pyytämään apua eikä malta olla kuittailemasta Indyn iästä. Jalka sen sijaan nousee 60-vuotiaalta varsin notkeasti, oltiin sitten kiipeilemässä salaiseen varastoon arkistoitujen laatikoiden päälle tai paukuttamassa turpiin venäläisiä, joita johtaa Irina Spalko (Cate Blanchett, jonka venäläinen akzentti saa veren valumaan korvista).

Päivittynyt on ympäröivä maailma ja elokuvan ilmiasukin. Atomiaika on koittanut, joten tällä kertaa viittaillaan 1930-luvun sarjafilmien sijaan esimerkiksi edellä mainittuun Hurjapäät-elokuvaan.

Enemmän uusi Indy kylläkin näyttää modernilta toimintaelokuvalta, vain vähän rauhallisemmin leikatulta. Tärkein syy lienee se, että sarjan edellinen osa Viimeinen ristiretki valmistui vuonna 1989, jolloin tietokone-efektit eivät olleet vielä vallanneet alaa. Tällä kertaa ohjaaja Steven Spielbergin ei tarvitse pitää kameraa yhdessä paikassa, jotta matte-maalauksen synnyttämä vaikutus ei menisi rikki. Niinpä kamera liitelee ja mutkittelee pitkään ja hartaasti, koska se on mahdollista. Tosin Spielbergin ammattitaidosta kertonee jotain se, että toimintakohtaukset ovat selkeämpiä kuin kenelläkään aikalaisella (ei lausuta turhaan Michael Bayn nimeä) mutta silti jännittäviä kuin mitkä.

Elokuvan perimmäinen ongelma oli selvillä jo etukäteen: miten sovittaa yhteen vanhat, ajan kultaamat muistot ja samalla uudistua? Ihan täysin tätä yhtälöä ei ole saatu ratkaistua, vaikka vallan nautittava kokonaisuus onkin saatu kasattua. Menneisyyteen vinkkaillaan – ainakin minun makuuni – turhankin paljon, vaikka toisaalta käsikirjoittaja David Koepp on saanut monta vanhaa elementtiä juotettua mukaan vallan näppärästi.

Elokuvan viimeinen kolmannes tuntuu pakkopullalta, jossa juostaan toimintakohtauksesta toiseen. On salakirjoitusta ja mysteerihautoja ja takaa-ajoja, mutta ihminen jaksaa innostua ryssäin agenttien turpiinvedosta vain rajallisen määrän kertoja kahden tunnin sisällä. Kaikki katsomossa kuitenkin tietävät, että jotenkin tästä eteenpäin päästään.

Onkin melkein hauskempaa katsella Indyä ja Marionia (Karen Allen ihan mahtavassa vedossa) kinastelemassa tai Indyä ja Muttia sanailemassa pitkissä otoissa, joissa näyttelijöiden taito nousee framille kuvakulmien lukumäärää enemmän.

Erikseen on vielä mainittava elokuvaaja Janusz Kaminski, joka on loihtinut melkoiset näkymät – on syviä varjoja, on savun läpi siivilöityvää valoa ja paljon silhuetteja.

Yksi asia jäi ihmetyttämään, nimittäin dekaani Charles Stanforthin (Jim Broadbent miniroolissa) suuhun laitettu repliikki ”Tuskin enää tunnistan tätä maata”. Ei kai eskapismiin perustunut Indiana Jones -saaga vain kommentoi siinä allegorian kautta Yhdysvaltain nykymenoa?

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta
(Yhdysvallat 2008)
K13

Ohjaus Steven Spielberg
Käsikirjoitus David Koepp ja George Lucas
Pääosissa Harrison Ford, Kate Blanchett, Shia LaBeouf, Karen Allen, Ray Winstone, John Hurt

Kesto 125 minuuttia