Ocean’s 13

On olemassa niin sanottu vähenevän rajahyödyn laki. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa, että tietyn pisteen jälkeen systeemi tuottaa vähemmän voittoa kuin mitä se ottaa. Elokuvissa tätä teoriaa voisi soveltaa jatko-osiin, ja Ocean’s 13 toimii siinä paraatiesimerkkinä.

Ensimmäinen elokuva oli harmitonta mutta viihdyttävää menoa, joten se sai tietenkin jatkoa ja nyt ollaan kolmannessa osassa. Mukana on kaikki mitä ennenkin – tähtiä, huijauksia, Las Vegas -, mutta panoksia on pitänyt korottaa viime kerrasta. Niinpä nyt George Clooneyn johtama rosmojoukkio jahtaa peräti 500 miljoonan dollarin saalista, vastapelurina on Al Pacinon esittämä Willy Bank ja… siihen uudistukset taitavat jäädäkin.

Todellisuudessa kolmas(toista) Ocean’s ei nimittäin tarjoa uutuuksia sen enempää kuin morsiamen asuvalikoima hääpäivänä. Kaikki on nähty ja tehty jo aiemmin. On huijaus ja vastahuijaus, viime hetkellä ilmennyt este ja siihen keksitty nokkela ratkaisu. Tämä kaikki käy pidemmän päälle rasittavaksi, sillä jo ensimmäistä elokuvaa vaivasi läpituttuuden tunne.

Yksittäisillä kohtauksilla ja näyttelijöillä on vetovoimaa. George Clooney, Brad Pitt ja Al Pacino eivät syyttä ole maailmankuuluja näyttelijöitä, sillä heitä on aina mukava katsella ja kuunnella. Yksityiskohtien viehättävyys ei riitä, sillä ketään ei tunnu kiinnostavan itse elokuvan kohtalo. Niinpä alun tehokkaan viisiminuuttisen jälkeen käytetään iäisyys siihen, että miehet kävelevät ympäri taloaan ja selittävät ryöstösuunnitelmiaan, jotka näytetään flashbackeissa. Hauuu-ko-tus.

Suurin osa elokuvasta tuhraantuu asioihin, joilla saattaa olla väliä tai sitten ei, jotka saattavat olla totta tai sitten ei, ja arvoitukseksi jää, miksi kenenkään pitäisi olla kiinnostunut mistään, kun kaikki voi olla vain yhtä suurta kusetusta. Taikatemppuja on toki kiva katsella, vaikka tietääkin tulevansa huijatuksi, mutta sen toimimiseen vaaditaan, että taikuri uskoo itse kikkaansa.

Panoksien korottaminen ei välity katsomoon asti. Charmanteilla huijarirosmoillamme kun pitäisi olla ylittämättömiä ongelmia, mutta yksikään niistä ei tunnu kovin uhkaavalta. Aina on olemassa lisämies tai lisäsuunnitelma, joka hoitaa homman lopulta kotiin. Totta kai kaikki tietävät, että lopussa hyvisten on voitettava, mutta tämä voitto haiskahtaa pahasti painotetuilta nopilta.

Kaikilta osin vähenevän rajahyödyn laki ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kakkos-Ocean’s oli puhtaaksi jalostettua unilääkettä, mutta sille tasolle ei tällä kertaa ole vajottu – luojan kiitos.