UUSIMMAT

Assassin’s Creed III -ensikosketus osa 2: rauhan mies sodassa maalla ja merellä

12.10.2012 15:24 | Jukka O. Kauppinen

Assassin’s Creed III:ssa Connor Kenwayn seikkailut alkavat rauhan merkeissä, jatkuvat sodan aikana ja löytävät tämänkertaisen päätepisteensä joskus sodan jälkeen. Pelaajalle tulevat tutuiksi niin tuon ajan versiot Bostonista ja New Yorkista, kuin myös vähän villimpi länsi ja Pohjois-Amerikan itärannikko. Ja uskokaa pois, matka on värikäs – mutta myös monin paikoin synkkä.

Mutta ennen kuin jatkat, oletko jo lukenut?

Sanottakoon tässä kohtaa, että pelillisesti Assassin’s Creed III on ihan sitä itseään. Tuttua kaavaa ei ole viritetty liikaa, vaikka uusi pelimaailma tuokin paljon muutoksia. Yksi suurimmista yllätyksistä oli oikeastaan se, että miten katoilla seikkailu ja kiipeily tuntui yhä entisenlaiselta, vaikka Amerikan talokanta onkin paljon matalampaa ja erityylistä. Poissa ovat Euroopan ja lähi-Aasian tasakattoiset, korkeat ja äimistyttävää historiaa huokuvat kivirakennukset.

Nyt tönöt ovat enimmäkseen puuta ja rakennettu uusien olosuhteiden mukaisiksi, viistokattoisiksi, talvikelejä sietäviksi. Silti, katoilla kulkeminen onnistuu, jokunen korkeakin kirkontorni löytyy ja etenkin Bostonin laivatelakat tarjoavat kivaa, astetta eeppisempää kiipeilyä, kun valtavat laivojen rangat kohoavat maan tasalta. Hienoja näkyjä ja hauskoja kiipeiltäviä. Kaupunkien ja kylien tietty nykyaikaisuus ja elävyys tuntuivat myös mukavailta, joskin tietysti jokseenkin erilaiselta aiempiin sarjan teoksiin verrattuna.

 

 

Homestead on Connorin koti ja tukikohta, joka laajenee pelin edetessä. Kodin ympäristöön myös muuttaa uusia asukkaita, jos pelaaja haluaa panostaa kestävään kehitykseen.

 

Historiallisten suurkaupunkien katoilla kikkailu on yritetty korvata osittain puissa oravoinnilla, mikä oli ihan ok puuhaa. Eihän nyt oksilla loikkiminen sama asia ole, mutta onnistuuhan se brittipirulaisten ja muiden vihollisten väijyttäminen näinkin. Samoin hyvästä pusikosta käsin. Uudenlaisen metsämaaston hyödyntäminen ja piileskely olivat oivia esimerkkejä pelin uudistuneesta mekaniikasta.

Historiallinen Boston on tietysti hyvin erinäköinen kaupunki nykyiseen verrattuna. Kierrellessämme kaupungilla moni kapinaan liittyvä rakennus on jäänyt pilvenpiirtäjien ja uuden ajan rakentamisen varjoon, ja vain muutamasta kaupunginosasta löytyi edes paikoittain pelinaikaista kadunpätkää tai korttelia. Niinpä historialliset elämykset jäävät pakostakin sarjan aiempia pelejä vähäisemmiksi, mutta nostetaan nyt kuitenkin sen verran hattua, että ne muutamat alkuperäisrakennukset ovat sentään historiallisesti hyvinkin merkittäviä kohteita.

 

Muutamat kirkot, kauppahalli ja aivan erityisesti vanha kaupungintalo huokuvat siinä mielessä merkittävää historiaa, että niissä on näytelty Yhdysvaltain itsenäistymisen kannalta merkittäviä kohtauksia. Ei vähiten se hetki, kun Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus luetaan Bostonin kaupungintalon parvekkeelta ensimmäistä kertaa. Jossain siellä olet sinäkin. Varjoissa. Tai kun Paul Revere kiipeää kirkontorniin kahden lyhtynsä kera antamaan kapinallisille merkin, että britit ovat lähteneet liikkeelle Lexingtonia kohti. Luulenpa, että pelaaja tulee näkemään tämänkin kohtauksen hyvin läheltä, ehkäpä jonkinlaisen saattotehtävän muodossa. Samoin monta muuta historiallista hahmoa ja kohtausta.

 

 

Assassiinien veljeskunta on yhä voimissaan.

 

Pelillisellä rintamalla silmiin pisti erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin Revelationsin tower defence -pätkät loistivat poissaolollaan. Ne eivät kuulemma sopineet uuteen ympäristöön, joskin todellisempi syy lienee silti se, että ne olivat ihan roskaa. Tower defence -osioiden tilalle onkin saatu jotain muuta – jotain pirun hauskaa. Nimittäin meritaistelut.

Matkan varrelta: Muut journoryhmät olivat pulskanlaiskoja, mutta pohjoismainen ryhmämme käveli koko Freedom Trail -polun, kun muut pääsivät hädintuskin puoliväliin. Ja seuraavana päivänä lähes sama reitti, erilaisella painotuksella. Allekirjoittanut oli saapunut paikalle jo aikaisemmin, ja olin käyttänyt jetlag-korjailupäiväni tutkimalla kaupunkia jo etukäteen. Niinpä kävinkin Bunker Hillillä ja USS Constitutionilla kolme kertaa ;-)

 

Maalta merelle

Yhdysvaltain vapaussotaa käytiin myös merellä. Joskus kaukanakin. Vaikka Yhdysvalloilla ei ollut vielä tässä vaiheessa varsinaista laivastoa, niin merellä käytiin merkittäviä taisteluja, etenkin siinä vaiheessa kun Ranska liittyi sotaan Britanniaa vastaan vuonna 1778. Sota laajeni entisestään Espanjan liittyessä Yhdysvaltain tukijoihin 1779.

Kapinan johdosta merisotaa käytiinkin niin Yhdysvaltain rannikolla, pitkin Atlanttia kuin Karibialla. Ja jopa Intian valtamerellä! Siirtokuntain kapina kasvoi siis ihan ehdaksi maailmansodaksi.

Yksi suurimmista ja ratkaisevimmista meritaisteluista oli Chesapeaken taistelu, jossa Ranskan ja Britannian laivastot taistelivat toisensa tasapeliin. Tasapelistä huolimatta taistelu oli briteille strateginen häviö, sillä brittilaivasto ei pystynyt avaamaan New Yorkin merellistä piiritystä ja ranskalaiset saivat kuljetettua meritse suuret määrät tarvikkeita ja sotilaita, joiden ansiosta New Yorkin hallinnasta käyty pitkä piiritys päättyi amerikkalais-ranskalaisten joukkojen voittoon. Tästä puolestaan alkoivat rauhanneuvottelut, joiden tuloksena Britannia myöntyi tunnustamaan Yhdysvaltain itsenäisyyden.

 

Meri onkin tärkeä osa Assassin’s Creed III:sta. Ilmeisesti merimatkailu ei ole varsinaista ydintarinaa, vaan enemmänkin hauska ja kiinnostava tapa viettää aikaansa erilaisten sivutehtävien parissa.

Syvennymme meritaisteluihin vielä syvemmin erillisessä haastattelussa, mutta kuten tekijöiden kanssa jutustelimme, Ubisoftin Singaporen studio oli testaillut laivaosion toimivuutta ja onnistui tekemään jo ensimmäisestä prototyypistä niin toimivan, että Ubin Montrealin tekijätiimi oli todella otettu. ”Tästähän saisi tehtyä ihan oman itsenäisenkin pelin”, Montrealin miekkoset olivat hämmästelleen ja syystä – niin siitä saisi.

Merisotailun ideahan on siis se, että Connorille avautuu tarinan edetessä mahdollisuus suunnata myös merelle. Kapteenina, kuinkas muutenkaan.

Laivat on toteutettu upeasti ja yksityiskohtaisesti. Niiden kansilla voi jopa liikkua, mikä on meidän vanhojen kuunarikippareiden mieleen. Taisteluhommissa kuitenkin viihdytään tiukasti ruorin takana, ja silloin pelaaja saa moniajaa huolella. Yhdellä tatilla käännetään laivan ruoria, toisella kameraa. Purjeita lisätään tai vähennetään napeilla ja aluksen tykkimiehet yrittävät tähdätä parhaansa mukaan pelaajan tähtäyksen mukaan. Eihän laivoja nyt kovin realistisiksi voi sanoa, sillä ne kääntyvät ja lataavat yli-inhimillisen reippaasti, mutta ison laivan ohjauksessa on silti myös jonkin verran massaa.

Ja mikä tärkeintä, homma toimii. Arcade-lähtökohtastaan  huolimatta taisteluissa vaaditaan myös taitoa ja tarkkuutta, sillä vihollislaivoja on pidettävä silmällä ja aina on parempi pitää tilanne omassa hallinnassa, kuin päästää niitä kurmoottamaan omaa laivaa oman pillinsä mukaan. Tähtääminen on tarkkaa hommaa, etenkin kauempaa, sillä laiva luonnollisesti keinuu aallokossa ja tuulen mukaan, joten haluamastaan maalista on helppo ampua ohi.

 

Merisodinnan mainio pelattavuuden, haastavuuden ja hauskuuden yhdistelmä täydellistyy oman laivan upealla visuaalisella mallinnuksella ja äänimaailmalla. Tykkitulen jylinä, tuulen pauke purjeissa, merelliset taustaäänet ja miehistön huutelut ovat huimia. Oman laivan kannella tapahtuu koko ajan ja olin monta kertaa äimänä, kun huomasin miehistön puuhissa mainioita detaljeja. Kyllä merisota pieksää tower defencet sata-nolla, etenkin kun ne ovat täysin valinnaisia lisiä pääpeliin. Tätä näkisin mielelläni ihan itsenäisenäkin pelinä, kunhan touhuun heitettäisiin sekaan enemmän simulaatiota. Sea Captain’s Creed, miten olisi Ubisoft?

Matkan varrelta: Boston Tea Party -museossa oli kaksi aitoa rahtialusta, joilla kuljetettiin aikoinaan rahtia Atlantin yli. USS Constitution -frigatti oli vähän myöhempää perua, eikä se osallistunut vapaussotaan. Pelin merellisiin elementteihin pääsi kuitenkin mukavasti kiinni laivoihin tutuessamme.

Elävää historiaa, viihtyisää toimintaa

Peli tuntuu onnistuvan hienosti historiallisten hahmojen ja tapahtumien elävöittämisessä ja peliin kutomisessa. Pelatuissa kohtauksissa kohtaaminen Sam Adamsin kanssa vie pelaajan nopeasti mukaan kulissientakaiseen juonitteluun, teekahinointiin ja muuhun toimintaan, joka auttaa Connoria eteenpäin tämän omien tavoitteiden suhteen. Ja pian ollaankin mukana isossa kapinassa.

Vaan miten se käytännön pelaaminen? Kuten alussa mainittua, samaa kuin ennenkin. Hienovaraisilla muutoksilla. Ennen lahjoit uutistenhuutajaa, jos mainetta oli vähän liikaa. Nyt lahjus livahtaa lehdenmyyjän taskuun. Ja niin edelleen. Pelaaminen itsessään on kuitenkin ihan tuttua seikkailemista, jossa pääjuonta on höystetty myös isolla kasalla kaikenlaisia sivutehtäviä, joita voi suorittaa tai jättää suorittamatta. Ihan miten sinusta tuntuu. Taistelujärjestelmä tuntui vähän aiempaa vaativammalta ja vaikeammalta, ja sen kohdalla haastavuutta onkin näemmä nostettu ylöspäin. Viholliset ovat tosin edelleen vähän turhan reiluja, eivätkä käy sankarimme kimppuun ryhmänä.

 

Hieman erilaista menoa löytyi sieltä villin lännen rajamailta, jotka tosin eivät ole tähän aikaan kovinkaan villejä saati lännessä. Mutta sisämaassa kuitenkin. Maisemat ovat suomalaispelaajan silmiin tutunoloisia, vaikkakin melko lailla jylhempiä. Täällä saa seikkailla sekä vapaasti että tehtäväpohjaisesti, metsästäen mielensä mukaan niin villieläimiä kuin punatakkejakin. Ehkä mieluummin punatakkeja, joita eräässä vaiheessa löysin kokonaisen linnakkeellisen verran. Aikani linnakkeen ulkopuolella touhuttuani ja porttia potkittuani kiersin toiselle puolelle ja onnistuin kapuamaan kielekkeitä pitkin linnakkeen sisälle. Siellä alkoikin järjestelmällinen puhdistusurakka, kun britit eivät suostuneet poistumaan tukikohdastaan suosiolla. Lopulta koko paikka räjähti ilmaan ruutivaraston ihan vahingossa sytyttyä palamaan.

Tässä oli muuten yksi pelin oudommista jutuista, ainakin minulle. Britit vihollisina. Onhan brittejä toki lanattu tuhatmäärin pelissä jos toisessakin, eikä brittiarmeijan tuhmuuksia vuosisatojen mittaan voi väheksyäkään. Silti, punatakeissa on sankarimyyttien ainesta. Jotenkin heitä pitää mielellään lain ja järjestyksen edustajina. Nyt he ovatkin lähes aina vihollisia, jotka kohdataan kasvoista kasvoihin. Ei vain etäisenä, värittömänä maalina. Tämä tuntuu kummalliselta. Joudunkin varsinaista peliä odotellessani nielemään sisäänrakennettuja arvojani oikein urakalla, että pystyn sitten pistämään brittejä kumoon oikein huolella.

 

Matkan varrelta: osa tätä juttua kirjoitettiin Heathrown lentokentällä American Airlinesin loungen ulkopuolella. Loungen langaton internet-yhteys näet ulottui käytävälle saakka, mistä väsynyt matkustaja oli kahdeksan (8!) tunnin koneenvaihdon odottelussa kovin kiitollinen.

 Onhan mukana moninpelikin!

Moninpelikin muuten löytyy. Se ei ole ollut minulle koskaan AC-pelisarjan juttu. Mutta pitihän sitä kokeilla ja ihan viihtyisäähän homma oli, kun siihen pääsi sisään.

Dominion-pelitilaa pelattiin 4 vs 4 -pelaajan tiimeissä muun muassa Animus Core- ja Harbour-kartoilla. Tiimit yrittivät valloittaa ja puolustaa kolmea tukikohtaa kipittäen villisti edestakaisin, toisiaan tappaen. Suoraviivaiselta tuntui, joskin touhuun tuli aste lisää syvyyttä kun testaajat oppivat hyödyntämään muun muassa väkijoukkoon piiloutumista ja käyttäytymään huomaamattomammin. Vauhdikkaasti juoksevat ja hyppivät pelaajat erotti kaukaa, mutta kun kävelit aivan kaikessa rauhassa, ehkä ihmisryhmän keskellä, niin vastustajat todennäköisemmin juoksivatkin ohitsesi ja aijai, pääsit puukottamaan selkään. Parasta!

Muistiinpanot vähän lipsahtelivat moninpelin tiimellyksessä enkä ole tätä kirjoittaessa aivan varma, että oliko dominionissa myös vastustajan tiimin jäsenten jahtausta vai oliko se aivan oma pelitilansa. Miten vain, nimettyjen ihmisvastustajien jäljittäminen oli myös osa pelikokemusta – ja ainakin minulle se palkitsevin osa moninpeliä.

 

Wolfpack-pelitilaa puolestaan pelattiin muun muassa Boston North End -kartalla – ja se oli aika erikoinen kokemus. Alkuun kaikki olivat aivan täydellisen pihalla. Tavoitehan on näet etsiä kohteita ja päästää niitä päiviltä, kellon tikittäessä koko ajan. Kaikki cooppaavat samaan hiileen. Matsiin saa lisää aikaa, sitä enemmän mitä nopeammin kohde on listitty. Ja jossain vaiheessa tiimalasi valuu lopulta tyhjäksi ja sitten katsotaan kellä onkaan eniten pisteitä. Niitattavia kohteita tarjoillaan 25 aalloissa, joista kukin on tietenkin aiempaa haastavampi. Hyökkääjät havainneet kohteet myös osaavat puolustautua, käyttää vaikkapa savupommeja tai paeta, joten ihan suorasukaisin päällekäyminen ei tässäkään ole välttämättä se palkitsevin.

Molemmat pelitilat olivat ”ihan viihdyttäviä”, joskin dominion viihdytti meikää enemmän. Tukikohtien puolustamisessa ja vastustajien jahtaamisessa oli sitä jotain, joka piti otteessaan koko pelisession ajan. Wolfpack ei jaksanut viihdyttää samalla tapaa.

Toimii

Lienee tässä vaiheessa jokseenkin selvää, että Assassin’s Creed III jätti positiivisen maun. Vaikka pidin enemmän vanhemmista, fantastisemmista maisemista ja ihmiskunnan historian legendaarisista hahmoista, on sarjan uusi ja uljas askel upeasti luotu, historiallisesti värikäs ja kiinnostavalta vaikuttava peli.

Tekijätiimin kavereita jännitti selvästi kun media päästettiin pelin ääreen, sillä me ensimmäiset kehitys- ja testitiimin ulkopuoliset ihmiset, jotka iskivät kriittisesti kiinni kolme vuotta työstettyyn peliin. Vaikka peli ei ollutkaan vielä ihan valmis, niin ainakin meille avatut peliosiot toimivat hyvin ja herättivät kiinnostusta. Miten sitten käyneekään, kun tartumme teokseen oikein kunnolla? Mitä Bunker Hillin taistelussa oikein tapahtuikaan? Miten New Yorkin suuri tulipalo sai alkunsa? Miltä Chesapeaken meritaistelu näyttää laivan kannelta?

Ainakin minä odotan innolla. Mokomat temppeliritarit. Kyllä minä ne läksytän.

Assassin’s Creed III:sta luvassa vielä jokunen haastattelu ja videomaistiainen, mutta näillä näkymin ei varsinaista ennakkoa ennen arvostelua.

 

Assassin’s Creed III

Tekijä: Ubisoft

Julkaisija: Ubisoft:

Tulossa: PC (23.11.2012), PlayStation 3, Xbox 360 (31.10.2012)

Pelaajia: 1, 2-? (internetissä)

Pelin kotisivu:http://assassinscreed.ubi.com

Jukka O. Kauppinen

 

 

Assassin’s Creed III – haastattelussa pelin käsikirjoittaja ja historioitsija

Domen triplahaastattelussa miehet AC3:n takana: käsikirjoittaja Corey May, pelisuunnittelija Steven Masters ja historioitsija Maxime Durand.

Assassin’s Creed III -ensikosketus osa 1: renessanssin loistosta uudelle mantereelle

Assassin’s Creedit kuitenkin tekevät ison loikan. Altair on jo kaukaista historiaa, Ezion elämää seurattiin kolmen pelin ajan. Nyt matkaamme uuteen ja yllättävään suuntaan. Assassin’s Creed III:ssa näet siirrytään Italian renessanssista ja ottomaanien loistosta erääseen isoon kapinaan – Yhdysvaltain vapaussotaan 1700-luvun jälkimmäiselle puoliskolle.

Assassin’s Creed III – viestejä pelin äärestä

Näet JOKia höpisemässä Bostonissa pelin äärestä, suoraan tuoreita senhetkisiä tuntemuksia. Miltä peli vaikuttaa, mitä on tehty ja mitä tullaan tekemään? Assassins’s Creed III:n äärestä, lähes elävää kuvaa, melkein livenä.

 

Lisää aiheesta

Assassin’s Creed (PS3, 360)

Assassin’s Creed Director’s Cut (PC)

Assassin’s Creed II (PS3, Xbox 360)

Assassin’s Creed Brotherhood (PC, PS3, Xbox 360)

Assassin’s Creed: Brotherhood (PC)

Assassins Creed Revelations (PC, PS3, Xbox 360)

Assassin’s Creed Utopia – ensikosketus mobiiliin taktiikka-assassinismiin

Lue myös

Assassin’s Creed III – haastattelussa pelin käsikirjoittaja ja historioitsija

Call of Juarez Gunslinger -ensikosketus – villi länsi räiskyvässä paketissa

NHL 13 – haastattelussa Jari Kurri, kuvassa eeppistä vääntöä

Of Orcs And Men -ensikosketus – tarina vihreästä kansanmurhasta

Roccatin uusi hiiri – ei Savua ilman tulta

Vieraissa: peli- ja laiteuutuuksia Playground 2012 -tapahtumassa