Warhammer: Invasion (Lautapeli)
On taas sodan aika, kun Warhammerin synkän fantasiamaailman rodut kömpivät koloistaan pieksemään toisensa kappaleiksi ja polttamaan vastustajiensa kotimaat. Tällä kertaa sotaa ei kuitenkaan käydä miniatyyrien tai tietokonepelien muodossa, vaan korteilla.
Warhammer: Invasion edustaa niin sanottua Living Card Game -formaattia ja edustaakin kunniakkaasti, sillä se vakuutti minut taas 10 vuoden tauon jälkeen siitä, että korttipeleissä on ideaa.
Heti alkuun tunnustus. Nuoruudessani pelasin innolla erilaisia keräilykorttipelejä, kuten käytännössä kaikki muutkin rooli- ja lautapelaamisesta pitäneet 90-luvun puolivälin jälkeen. Pelejä riitti kuin sieniä syksyisessä metsässä ja monet olivat peleinä erinomaisia, mutta niissä kaikissa oli yksi suunnaton ongelma: pelien perusluonne.
Keräilykorttipelejä kun ei oltu ikinä edes tarkoitettu miksikään järkeväksi puuhaksi, vaan ideana oli jo alunperin pumpata pelaajista niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tämä tehtiin korttien harvinaisuuden ja boosterien avulla. Ideana oli, että tiettyjä kortteja oli yhdessä laatikossa vain muutama. Jos halusit ne omaan kokoelmaasi, sinun piti ostaa hirvittävä määrä noin 15 kortin booster-paketteja, joista suurin osa oli joko kuraa tai niin yleisiä, että niitä oli jo ennestään 20 kaapin pohjalla.
Kun vihdoin tajusin homman älyttömyyden, vannoin, etten enää ikinä koske korttipeleihin. Ja se lupaus pitikin yli 10 vuotta, vaikka World of Warcraftit ja Cthulhut kutittelivat kauppojen hyllyillä ja pidin kovasti aina korttipelien tunnelmasta ja pelattavuudesta. Ja se lupaus olisi ehkä pitänyt kauemminkin, jos paikallisen peliliikkeen myyjä ei olisi istuttanut minua kokeilemaan Warhammer-korttipeliä.
Mikä ihmeen LCG?
Uskaltauduin istahtamaan pelipöytään sillä verukkeella, että Warhammer: Invasion on erilainen korttipeli. Se noudattaa niin sanottua Living Card Game –formaattia, josta satunnaisuus on eliminoitu kokonaan. Pelin peruspaketti sisältää neljä valmiiksi kasattua pakkaa pelin eri roduille. Örkit, ihmisten imperiumi, kääpiöt ja kaaos saavat omat pakkansa, joilla voi aloittaa pelaamaan vaikka saman tien.
Kun lisäkorttien hankinnan paikka tulee, ei tarvitse jahdata niitä hyviä tai omalle rodulle toimivia kortteja 25 boosterin voimin, sillä jokainen pelin laajennusosa sisältää samat, kiinteät kortit. Niinpä pelaaja tietää jo ennakkoon tarkalleen, mitä hänen pitää ostaa, jotta hän saa pakkaansa haluamansa vahvistukset.
Yllätyin myös iloisesti siitä, että toisin kuin moni muu peli, Warhammer: Invasion on jo 40 euron hintaisen perusboksinsa avulla täysin pelattava peli. Pakat sisältävät hauskoja ja kiinnostavia kortteja, joiden avulla käy viikkojen ajan tiukkaa sotaa ilman yhdenkään euron lisäpanostusta.
Mutta kyllähän sitä rahaa silti tulee käytettyä, sillä Warhammer: Invasionin laajennukset ovat mainioita. Niistä ensimmäinen sisältää kokonaan kaksi uutta rotua, High Elfit ja Dark Elfit, joille molemmille tarjotaan taas valmis ja pelikelpoinen pakka muiden kilkkeiden tavoin. Pienemmissä lisäosissa lisätään muun muassa kaikille pahoille roduille yhteiset ja hauskasti toimivat Skaven-liittolaiset, sekä tietenkin hemmetisti uusia ja käyttökelpoisia kortteja.
Rahaa tulee käytettyä myös siitä syystä, että Warhammer: Invasion on aivan erinomainen korttipeli.
Yksinkertaisen nerokasta
Tiesin itse jo sen mainitsemani demon aikana, että Warhammer: Invasion oli oikea peli minulle. Jos ihan rehellisiä ollaan, aavistelin sitä jo pelin nimen ja pääsuunnittelijan perusteella: korttipelin kun on tehnyt Eric M. Lang, joka työsti myös kaikkien aikojen suosikkipeleihini kuuluvan Chaos in the Old Worldin. Eikä mies lyönyt hakkuaan hukkaan tälläkään kertaa.
Kuten suurin osa hyvistä peleistä, myös Warhammer: Invasion on pintapuolisesti äärimmäisen helppo. Sen säännöt oppii tai opettaa kirjaimellisesti parissa minuutissa, jonka jälkeen hupi voi alkaa. Pelin ideana on tietenkin Warhammerin tyyliin sopivasti sota.
Kummallakin pelaajista on oma pääkaupunkinsa, jota ympäröi kolme vyöhykettä: taistelukenttä, valtakunta ja quest-alue. Kullakin on oma funktionsa, mutta se todellinen neronleimaus on se, että samat kortit tekevät eri asioita eri alueille pelattuina. Jokaisella kortilla on eri ominaisuuksiensa lisäksi yleinen teho-luku, joka määrittää, miten paljon bonusta se tuo eri alueilla.
Käytännössä eri alueet vastaavat pelivuoron eri vaiheita. Kingdom-alue määrittää, montako korttien pelaamiseen tarvittavaa resurssia pelaaja saa käyttöönsä vuorolla. Lähtökohtaisesti Kingdomista irtoaa aina kolme resurssia, mutta jokainen sinne pelattu kortti kasvattaa lukua tehonsa verran.
Tämä ratkaisu eliminoi muuten heti muun muassa Magic: the Gatheringista tutun ”land screw” –efektin, jossa pelaaja ei voi tehdä yhtään mitään, koska sattuma ei tuo käteen yhtään maa-kortteja. Käytössä on aina vähintään kolme resurssia ja jos ei halua pelata pöytään uusia kortteja, niiden avulla voi ainakin reagoida vihollisen toimiin.
Mukana on myös toinen mainio resurssi, lojaalius. Jokaisella kortilla on tietty lojaalius-hinta, joka pitää maksaa normaalin hinnan ohella, jotta kortin saa peliin. Mitä tehokkaampi kortti, sitä enemmän lojaaliutta se vaatii. Toisaalta taas kaikki pelatut kortit kasvattavat oman rotunsa lojaaliutta, joten ideana on, että ennen kuin saa sen Bloodthirsterinsä kehiin, pitäisi laittaa laudalle vino pino halvempaa tykinruokaa.
Quest-alue taas kertoo, montako korttia pelaaja saa nostaa käteensä vuoron alussa. Jälleen jokainen resurssi vastaa yhtä korttia. Trion viimeistelee battlefield, jonne pelatut yksiköt ovat ainoita, jotka saavat hyökätä vihollisen kimppuun ja siellä jokainen tehopiste vastaa yhtä pistettä vahinkoa.
Pelistä löytyy toki myös kortteja, joita voi pelata vain tietyille alueille tai jotka tietyille alueille pelattuina tuovat pöytään ainutlaatuisia bonuksia, mutta jo lähtökohta on herkullinen: pelaaja saa itse jatkuvasti valita, mitä valtakuntansa osaa hän kehittää eniten. Pelaajan valitsema rotukin vaikuttaa paljon taktiikkaan, sillä kaikki kuusi taistelevat eri tavalla ja pyrkivät voittamaan omien konnankoukkujensa kautta. Yhtään osa-aluetta ei kuitenkaan voi sivuuttaa.
Sotaa, sotaa, sotaa!
Warhammer: Invasionin tavoitteena on tuhota vihollisen pääkaupunki ”polttamalla” kaksi sen kolmesta vyöhykkeestä. Käytännössä tämä tapahtuu tekemällä kuhunkin vyöhykkeeseen kahdeksan pistettä vahinkoa.
Paperilla helppoa, käytännössä ei niinkään, sillä yllä mainittujen sivutuotteidensa lisäksi kaikki peliin pelatut kortit voivat puolustaa omia vyöhykkeitään. Jokainen vuoro onkin näin melkoista pohdintaa kun pelaaja yrittää rakennella omia puolustuksiaan ja suojella omia alueitaan, mutta samalla kuitenkin pistää painetta myös vastustajan pääkaupungille.
Taistelu itsessään on raivokasta. Hyökkääjä valitsee hyökkäykseen osallistuvat yksikkönsä ja ilmoittaa, mihin nämä hyökkäävät. Puolustaja heittää omat alueen joukkonsa vastaan, sitten viuhuvat erilaiset loitsut ja bonukset ja lopuksi lasketaan kaatuneet. Toisin kuin vaikka Magic: the Gatheringissa, Warhammerissa taistelu on yleensä kohtalokasta. Kumpikin pelaaja jakaa nimittäin itse tekemänsä vahingon vihollisensa korteille.
Toisin kuin Magicissa, Warhammerissa et voi siis suojella sitä megamukavaa maagiasi hengailemalla sen kanssa linjojen takana. Jos örkit tulevat kolkuttelemaan maagin kotikonnuille, talo on kohta liekeissä ja suippokorva haudassaan.
Mutta eipä siitä kannata stressiä ottaa, sillä eräs Warhammerin parhaista piirteistä on se, että sota on raivokasta ja rintaman tilanne vaihtelee miltei vuorosta toiseen. Pakoista löytyy muun muassa kortteja, jotka tuhoavat kaikki – siis kaikki, molemmilta puolilta – pöydässä olevat yksiköt, palauttavat henkiin kaikki yksiköt pelaajan discard-pinosta ja niin edelleen.
Efektit ovat välillä yliampuvia, mutta samalla Warhammerin henkeen sopivia. Hittojako siinä ölisemään jos lohikäärme sattuu pistämään yhden rintamalinjan kokonaan palasiksi, ensi vuorolla pistetään tuplasti kovemmin takaisin.
On myös annettava pelille rispektiä siitä, että kaikki eri rodut todella taistelevat ja pelaavat kuten Warhammerin loressakin. Kaaos erikoistuu korruptoimaan vihollisen yksiköitä ja nettoaa niistä muhkeita bonuksia, tai vain tartuttaa vaikka Nurgle’s Rotin vihollisen megakeisariin. Siinähän köhii itsensä kuoliaaksi. Kääpiöt rakentavat urakalla puolustuslinnoitteita omille alueilleen ja kantavat vanhoja kaunoja, joiden ansiosta hetki sitten riekkunut örkki on pian vainaa 10 kaverinsa kera.
Ja örkit… no, ne tietenkin pelaavat pöydälle himomäärin erilaisia yksiköitä, joille saa pelattua erinomaisen kiinnostavia bonuksia. Saattaa vastustaja yllättyä kun repaleinen ja kautta laidan haavoittunut örkkirintama saa tuekseen Black Orc –yksikön, joka saa bonuksia tehoonsa jokaisesta haavoittuneesta yksiköstä. Ja niin taistelun suunta kääntyy taas.
Mikään ei ole täydellistä
Aina löytyy tietenkin jotain valittamista, eikä Warhammer: Invasion ole poikkeus. Monien muiden samanlaisten pelien tavoin myös Warhammer on oikeasti suunniteltu vain kahdelle pelaajalle. Useampiakin voi sotkea mukaan peliin, mutta ei se meininki siitä mielestäni parane. Paitsi tietenkin jos pitää puhtaasta kaaoksesta.
Boardgamegeekin mainiot miehet ovat kehitelleet useita variantteja, joiden ansiosta moninpeli sujuu paremmin joko kaikki kaikkia vastaan –periaatteella tai tiimipelinä, mutta täydellisiä ratkaisuja nekään eivät ole. Puhtaasta moninpelistä pitävien kannattaa siis ehkä harkita pariin kertaan.
Kaksinpelaajatkin saattavat leipiintyä siihen, että pelin tasapaino ei ole aina hirvittävän hyvä. Tämä on tasaisesti päivittyvän pelin väistämätön kohtalo, sillä aina ei ole mahdollista arvioida kaikkien uusien korttien kerrannaisvaikutuksia ja tasapainoa. Varsinkin kääpiöt ovat myöhempien lisäosien myötä saaneet aivan mauttomia kortteja, joita kombottamalla voi tehdä käytännössä voittamattoman pakan. Toki mikään ei estä tekemästä herrasmiessopimuksia, mutta jos satut pitämään turnauspelaamisesta, ehkä Warhammer ei ole se sinun juttusi.
Muuten en voikaan sitten suositella peliä tarpeeksi lämpimästi. Olen pelannut Warhammeria mitä ihmeellisempien vastustajien kanssa. Osa on entisiä Magic-veteraaneja, osa Warhammer-friikkejä ja osa taas ei ole ikinä pitänyt korttipeleistä. Kaikki ovat ihastuneet heti Warhammeriin.
Välittömän helpot säännöt, mielenkiintoiset yhdistelmät ja taktiset haasteet, kiinnostava aihepiiri ja suorastaan hemaisevan kaunis korttitaide ovat vaarallinen yhdistelmä. Luojan kiitos Warhammer ei ole keräilykorttipeli, sillä silloin joutuisin asumaan korteista tehdyssä talossa.
Suunnittelija: Eric M. Lang
Julkaisija: Fantasy Flight Games
Ikäraja: 12+
Pelaajia: 2+
Parhaimmillaan: 2
Pelin kesto: n. 30 minuuttia
Hinta: noin 30 euroa
Pelin kotisivu:http://www.fantasyflightgames.com/edge_minisite.asp?eidm=85
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Lue myös
Domen toimitus valitsi omat vuoden suosikkipelinsä
Battlefield Bad Company 2: Vietnam (PC, PS3, Xbox 360)
