Arvostelu: Stephen Kingin Mr. Mercedes on kaikkea muuta kuin perinteinen kauhusarja

13.05.2018 12:10 | Aki Lehti

C More -suoratoistopalvelun esittämä Mr. Mercedes on sekoitus kauhua ja dekkaria.

Stephen King on kuvaillut vuonna 2014 ilmestynyttä Mr. Mercedes -romaaniaan rehelliseksi dekkariksi, jollainen se pääosin onkin. Suomeksi nimellä Mersumies tunnettu kirja on ensimmäinen osa Bill Hodges -trilogiaa ja niistä ehdottomasti paras. Se seuraa eläkkeelle jäänyttä etsivä Hodgesia, joka ei saa rauhaa selvittämättä jääneestä joukkomurhasta, jossa vain Mr. Mercedes -nimellä tunnettu tappaja ajoi autolla väkijoukkoon, tappaen kahdeksan ihmistä ja haavoittaen monia muita.

King paljastaa jo kirjan alussa tappajan olevan Brady Hartsfield, vajaa kolmekymppinen psykopaatti, kertoen tapahtumia myös hänen näkökulmastaan. Hänen rikostaan edelleen tutkivasta Hodgesista tulee Hartsfieldille pakkomielle, jonka elämää hän alkaa häiritä, yrittäen pelotella tätä lukuisin eri tavoin.

Mr. Mercedesin tv-adaptaatio ei eroa kirjasta viiden ensimmäisen jakson perusteella juuri lainkaan. Kauhuelementtejä on mukana kirjaa enemmän, mutta se taitaa johtua vain siitä, että Harry Treadawayn hienosti näyttelemän Hartsfieldin suorittamia sairaita tekoja en ainakaan itse kirjaa lukiessani kuvitellut näin kammottaviksi. Mr. Mercedesin ikäraja on syystäkin K16, sillä se näyttää välillä vähän turhankin yksityiskohtaisesti sairasta väkivaltaa ja esimerkiksi psykopaattimme masturboimassa videoimiensa murhien tahtiin.

Mukana on myös insestiä, sillä Treadawayn suhde alkoholisoituneeseen äitiinsä on kaikkea muuta kuin tavallinen. Sekopääkaksikon taustat ovat vähän turhankin kliseiset, sillä menneisyydestä löytyy hyväksikäytön lisäksi myös murhattu pikkuveli, jonka kuolemaan molemmilla on saattanut olla osansa. Jatkuvasti humalassa olevana äitiniä nähtävä Kelly Lynch suoriutuu roolistaan uskottavasti.

Sarjaa kantaa kuitenkin harteillaan irlantilainen veteraaninäyttelijä Brendan Gleeson Bill Hodgesin roolissa, joka voi näyttää sympaattisen halattavalta nallekarhulta, mutta jolla on kuitenkin omat synkät demoninsa ja liikaa aikaa tapettavaaan jäätyään eläkkeelle. Mies nauttii kaikessa rauhassa vanhojen vinyylilevyjensä kuuntelusta ja juo aivan turhan paljon, eikä usko ystäviään ja tuttaviaan jotka huomauttavat asiasta.

Fiksuna miehenä Hodges oli loistava etsivä ja poliisi, mutta hahmo on kaukana perinteisestä tv-kytästä. Hän on oikean tuntuinen ihminen ja tällä kertaa hahmon kaikki viat myös oikeasti vaikuttavat ex-poliisiin tai ainakin siihen millaisena sarjan muut henkilöt hänet näkevät. Katsojalle Hodgesin toiminta näyttäytyy täysin luonnollisena, psykopaatin yrittäessä päästä hänen päänsä sisälle muun muassa erinomaisten atk-taitojensa avula. Kukapa ei friikkaisi läppärin alkaessa yht’äkkiä näyttää kuvaa brutaaleista murhista tai kodin turvakameroiden taltioimasta materiaalista puuttuvan pitkiä pätkiä.

Gleeson onnistuu esittämään Hodgesia niin, että täysin luonnolliset reaktiot sairaaseen kiusantekoon alkavat vaikuttaa hänen ystävilleen vainoharhaisilta pakkomielteiltä, hitaasti sekoamassa olevan miehen horinoilta.

Sarjan pääpäsmärinä toimii tv-konkari David E. Kelley, joka teki viime vuonna HBO:lle upean Big Little Lies -sarjan. Asiansa osaavan miehen ja tiiminsä työ tv-adaptaation parissa on ollut ehkä helpompi projekti kuin monen muun Kingin kirjaan perustavan elokuvan tai sarjan tekeminen, sillä kauhumaestro on tunnetusti ollut melkein aina parhaimmillaan kuvatessaan arkea, oikeita ihmisiä tai pieniä yhteisöjä. Turhan monet kirjailijan teoksista alkavat lupaavasti, mutta leviävät pikkuhiljaa käsiin yliluonnollisten elementtien astuessa kuvaan. Mr. Mercedesin kauhu toimii vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi Piina-kirjan ja -elokuvan kauheudet, ollen täysin mahdollisia myös meidän todellisuudessame.

Kelley laajentaa kirjan teemoja ja nostaa muutaman sivuhenkilön tärkeämpään rooliin. Mary-Louise Parkerin ja Jharrel Jeromen hahmot ansaitsevatkin enemmän näkyvyyttä, sillä muun muassa heidän avullaan etsivä Hodgesin luonteenpiirteiden esittely katsojalle onnistuu ilman rautalangasta vääntämistä.

Perinteisen poliisisarjan lisäksi tv-versio tarttuu myös jonkin verran yhteiskunnallisiin teemoihin, kuten työttömyyteen ja eriarvoisuuteen. Mukana on lisäksi pohdintaa maskuliinisuudesta ja äärioikeiston noususta, mutta mitään näistä aiheista ei alleviivata liikaa, sillä ne vain korostavat kertomuksen tapahtuvan meidän todellisuudessamme.

King-adaptaatioita tulee jälleen kuin liukuhihnalta ja niiden taso on ollut hyvinkin vaihteleva. Mr. Mercedes sijoittuu ehdottomasti kärkipäähän, ollen vähintään yhtä hyvä kuin Netflixin 1922– ja Julma leikki -versiot ja pelottavampi kuin kehuttu Se-elokuva Pennywise-painajaispelleineen.

Mr. Mercedes nähtiin Yhdysvalloisa jo viime syksynä, mutta sen Suomen ensi-ilta oli C More -suoratoistopalvelussa vasta viime torstaina 10. toukokuuta, josta kymmestä jaksosta koostuva ensimmäinen kausi löytyy nyt kokonaisuudessaan. Sarjan toinen tuotantokausi nähdään Jenkeissä jo elokuun loppupuolella. Toivotaan että C More alkaa esittää sitä Yhdysvaltain tahtiin.