Arvostelu: Adèlen elämä on paljon muutakin kuin pitkiä lesboseksikohtauksia

Ensi-ilta: 13.12.2013.
Alkuperäisnimi: La vie d’Adèle / Blue is The Warmest Color
Ohjaaja: Abdellatif Kechiche
Käsikirjoittaja: Julie Maro, Abdellatif Kechiche & Ghalia Lacroix
Pääosissa: Léa Seydoux & Adèle Exarchopoulos
Pituus: 179 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Teini-ikäisen Adèlen elämä muuttuu kun hän rakastuu itseään vanhempaan naiseen.
Arvostelija: Aki Lehti

Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla voittanut Adèlen elämä: Osat 1 ja 2 on kaiken aiheuttamansa kohun arvoinen elokuva. Kolme tuntia pitkä ranskalainen taideteos ei sisällä juuri lainkaan tyhjäkäyntiä.

Elokuvavuosi 2013 on ollut hieno. Kunhan osasi etsiä, tarjolla oli paljon muutakin kuin supersankarielokuvia ja muita Hollywoodin megaspektaakkeleita. Vuoden parhaimpiin kuuluvat Before Midnight – Ennen keskiyötä, Mud, Frances Ha ja The Act of Killing saavat seuraansa vielä Adèlen elämä: Osat 1 ja 2:n.

Elokuvan tarina on simppeli. Se on 15-vuotiaan Adèlen kasvutarina ja kertomus hänen oman seksuaalisen identiteettinsä löytämisestä. Adèlen elämä käsittelee rakkautta, pettämistä, yksinäisyyttä ja luokkayhteiskuntaa. Romantiikan ja sydänsurujen keskelle on piilotettu myös huumoria, jota ei ensimmäisellä katsomiskerralla välttämättä huomaa. Adélen elämä on ravisuttava kokemus ja se jää mieleen kummittelemaan. Maailmasta tuskin löytyy ketään, jonka mielestä leffa on vain ”ihan ok”. Luulen, että sitä joko vihaa tai rakastaa.

Adèlen elämän ohjaus ja käsikirjoitus ovat kohdillaan, mutta mestariteokseksi sen nostavat näyttelijäsuoritukset. Erityisesti pääosan esittäjä Adèle Exarchopoulos heittäytyy täysillä rooliinsa. Ohjaaja Abdellatif Kechiche on kertonut kuvanneensa naista myös silloin kun hän ei näytellyt – kävelemässä kadulla ja nukkumassa. Tarina etenee monessa kohtauksessa pelkästään näyttelijän ilmeiden ja eleiden avulla, hänen ei tarvitse aina edes sanoa sanaakaan.

Emman esittäjän Léa Seydouxin tapa olla hyvin tietoinen häntä ympäröivästä maailmasta ja samaan aikaan seikkailla mielessään jossain aivan muualla, on kiehtova. Kumpikaan näyttelijöistä ei tunnu näyttelevän. He ovat aitoja ihmisiä ja syvällä sisällä rooleissaan. On piristävää nähdä valkokankaalla ihmisiä, jotka eivät näytä malleilta tai synteettisen oloisilta Hollywood-tähdiltä. Kumpaakaan naisista ei ole juuri meikattu, vaan finnit ja ihottumat saavat näkyä.

Elokuvan alussa Adèle on vasta 15-vuotias lukiolaistyttö, joka on kiinnostunut lähinnä kirjallisuudesta. Kavereidensa kanssa hän kyttää ja haaveilee pojista, mutta löydettyään ylemmältä luokalta itselleen poikaystävän, hän huomaa, ettei seksi kaksilahkeisen kanssa ole hänen juttunsa. Adèle keskustelee ystäviensä kanssa siitä kuinka miehet eivät ymmärrän naisia, ja kundikaverinsa kanssa lähinnä musiikista, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Kahden jälkimmäisen pohdiskelu on naiivia, mutta silti vähän liian syvällistä ollakseen lukioikäisten mietteitä.

Adèlen elämä muuttuu kertaheitolla hänen tavatessaan itseään muutaman vuoden vanhemman, sinitukkaisen taideopiskelija Emman. Avoimesti lesbo Emma ja Adèle rakastuvat toisiinsa.

Kuten usein suhteen alkuvaiheessa rakastumisen sekoittaessa aivokemian, pariskunta elää kuin huomista ei olisikaan. Seksiä harrastetaan päivittäin, useaan kertaan niin että paikat ovat hellänä. Emma opettaa Adèlelle mitä on aito rakkaus. Hän auttaa tätä löytämään oman seksuaalisen identiteettinsä. Adèle ei ole avoimesti lesbo muuten kuin Emman ja tämän tuttavien edessä, hän salaa suuntautumisensa edelleen esimerkiksi vanhemmiltaan. Suhteen seurauksena Adèle myös oppii myöhemmin mitä ovat aito kaipuu ja suru, ja että liiallinen mustasukkaisuus pilaa helposti kaiken. Onneksi leffassa homous on muutakin kuin pelkkää seksiä.

Cannesin ensiesityksen jälkeen nousi kohu elokuvan aidoista, intiimeistä ja pitkistä kahden naisen välisistä seksikohtauksista. Parhaimmillaan yli kymmenen minuuttia kestävät rakastelukohtaukset tuovat valkokankaalle asioita, joita yleensä näkee vain pornoelokuvissa. Seksi on kaikkea muuta kuin perinteistä kliinistä elokuvaseksiä. Se esittää hommat sellaisena kuin ne oikeasti tapahtuvat ihmisten makuuhuoneissa.

Niin aidolta kuin ähellys näyttääkin, Léa Seydoux kertoi haastattelussa näyttelijöiden pitäneen tekovaginoita oikeiden sukuelintensä päällä. Jalkovälissä vipeltävät kädet ja oraaliseksi voisivat hyvin olla pelkkää huomiontavoittelua, mutta ne esitetään yhtä aitoina ja arkisina asioina kuin kaikki muukin. Adèlen elämä olisi hyvinkin voinut voittaa Kultaisen palmun näyttämällä vähemmän, mutta suuri yleisö ei todennäköisesti olisi silloin kiinnostunut leffasta.

Teatteriin on siis turha mennä siinä toivossa että näkee pelkkää naisten välistä seksiä. Tai itse asiassa, menkää ihmeessä. Tarjolla on loistavaa ranskalaista ajatuksia herättävää elokuvataidetta. Adèlen elämä ei tunnu kolmen tunnin kestostaan huolimatta pitkältä, vaikka se suurilta osin onkin pelkkää puhetta. Saman tarinan olisi voinut kertoa lyhyemmässäkin ajassa, mutta tällaisenaan elokuvassa ei ole juuri mitään mikä tuntuisi turhalta. Muutaman kerran selitetään dialogin avulla edeltävän kohtauksen tapahtumia, vaikka asia on jo tullut selväksi Adèle Exarchopoulosin ilmeistä ja eleistä.

Adèlen elämä vaatii katsojalta paljon. Esimerkiksi ajan kulumista ei selitetä lainkaan, vaan yleisön täytyy itse päätellä, että välillä hypätään muutama vuosi eteenpäin kohtausten välillä. Hahmojen vanhenemisen huomaa jollain käsittämättömällä tavalla, vaikka fyysisesti he eivät muutu juuri lainkaan. Ohjaajan päätös näyttää tapahtumat Adèlen näkökulmasta on toimiva. Ainoastaan seksikohtauksissa katsoja siirtyy ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, joka on taatusti myös tietoinen valinta. Upeita kohtauksia riittää, luonnollisesti soljuvien pitkien dialogien seuratessa hiljaisuutta.

Adèlen elämä on yksi vuoden parhaista ja tärkeimmistä elokuvista. Rakkaustarinana vain Before Midnight – Ennen keskiyötä ajaa sen edelle. Elokuvia on tosin sen enempää turha vertailla keskenään, niin erilaisia ne ovat. Adelen elämä on kertomus, joka näyttää myös rakastumisen negatiiviset puolet. Se jää kummittelemaan mieleen kuten hyvän tarinan kuuluukin.

Joillekin elokuvan seksikohtaukset voivat olla liikaa, mutta se on heidän oma ongelmansa. Jos oikeaa elämää ei pysty katsomaan valkokankaalta, niin pystyykö sitä silloin edes elämään ja ottamaan vastaan kaiken mitä sillä on tarjota?