Arvostelu: Me ollaan parhaita! on Lukas Moodyssonin parhaita elokuvia

Ensi-ilta: 6.12.2013
Alkuperäisnimi: Vi är bäst!
Ohjaaja: Lukas Moodysson
Käsikirjoittaja: Lukas Moodysson (perustuu Coco Moodyssonin sarjakuvaan Aldrig godnatt)
Pääosissa: Mira Barkhammar, Mira Grosin & Liv LeMoyne
Pituus: 103 minuuttia
Ikäraja: K7
Idea: 1980-luvun alun Tukholmassa asuville esiteini-ikäisille tytöille tärkeintä on punk ja ystävyys
Arvostelija: Aki Lehti

Me ollaan parhaita! on Lukas Moodyssonin tuotannossa selkeä rinnakkaisteos Fucking Åmålille. Pitkään aikaan ei ole tullut vastaan elokuvaa josta tulisi näin hyvälle tuulelle.

Tätä on oikea punk. Vuoden 1982 Tukholmaan sijoittuvassa tarinassa Me ollaan parhaita! punkkaritytöille toitotetaan punkin kuolleen. He eivät moiseen usko, vaan perustavat bändin. Aluksi heillä ei ole edes soittimia, mutta se ei haittaa.

Lukas Moodyssonin elokuva näyttää meille oikeita nuoria ihmisiä. Se esittelee heidän perheensä, ystävyyssuhteensa, rehellisyytensä, valheensa, nuoruuden ilon ja energian, surut ja murheet, rakastumiset ja pettymiset. Leffa voisi sijoittua melkein mihin tahansa aikakauteen, jolloin nuorisokulttuuria on ollut olemassa. Nyt Moodysson on valinnut ajanjakson, jolloin hän itse oli teini. Lopputuloksena on elokuva, joka on uskottava. Päähenkilöiden tunteet ja heille tapahtuvat asiat tuntuvat oikeilta. Synkkiäkin hetkiä sisältävä Me ollaan parhaita! on silti paras realistinen hyvän mielen elokuva pitkiin aikoihin.

Päähenkilöistä Mira Barkhammarin Bobo on kiinnostunut punkin idealismista. Mira Grosinin Klara taas on rääväsuu, kunnon provokaattori ja anarkisti. Liv LeMoynen Hedvig on aluksi hiljainen hissukka, uskovainen kitaravirtuoosi, joka ei tiedä punkista mitään. Bobo ja Klara houkuttelevat hänet mukaan bändiinsä opettamaan kuinka soitetaan. Akustista hissuttelua kitarallaan alun perin näppäilevää Hedvigiä ei tarvitse aivopestä punkkariksi. Ei, vaikka kantaa ottavaa rämistelyä enemmän häntä kiinnostaa saada ystäviä, jotka hyväksyvät hänet omana itsenään. Vähät siitä, vaikka uskonto edustaakin kaikkea mitä punk vastustaa.

Pikkupunkkarit eivät juuri joudu kapinoimaan aikuisia vastaan. Heidän perheensä ja nuorisokeskuksen työntekijät kannustavat tyttöjä soittohommiin. Vihollisia ovat muut nuoret. Luokkatoverit ja vähän vanhemmat, samalla nuorisotalolla treenaavat bändiläiset jaksavat kertoa tytöille kuinka rumia ja ällöttäviä he ovat. Muiden mukaan punk kuoli jo vuosia sitten, mutta nämä neidot eivät siitä välitä. Liikuntatunnilla heitä pomottava opettaja inspiroi heidän yhtä ja ainoaa biisiään Hata sport!, jonka esityskuntoon treenaamisen ympärille elokuva sijoittuu.

Me ollaan parhaita! taitaa olla yksi rehellisimpiä ja aidon tuntuisimpia nuorisopunk-kuvauksia koskaan. Ohjaajan vaimo Coco Moodyssonin omaelämäkerralliseen sarjakuvaan perustuva elokuva taltioi esiteini-ikäisten palavan halun saada ilmaista itseään ja erottua massasta. Samalla hormonit kuitenkin hyrräävät, ja vastakkaisen sukupuolen herättämä mielenkiinto aiheuttaa tarvetta olla samanlainen kuin muutkin. Tytöt tutustuvat kahteen poikaan, joilla myös on oma punk-orkesteri. Ongelmaksi muodostuu se, että näistä kahdesta sama pojankoltiainen kiinnostaa useampaa tyttöä.

Ystävyys, rehellisyys, valheet ja toisiin luottaminen kuvataan ilahduttavan tarkasti. Vaikka Bobo, Klara ja Hedvig ovatkin punkkareita ja anarkisteja, niin he eivät missään tapauksessa ole mitään pahiksia. He kertovat vanhemmilleen valkoisia valheita ja vetävät ensimmäiset känninsä, kuten suunnilleen jokainen on tehnyt teininä. Mihinkään sen pahempaan he eivät syyllisty.

Lukas Moodysonin käsikirjoitus ja ohjaustyö ovat lähellä täydellistä. Hän saa nuorista näyttelijöistä irti aivan uskomattomia suorituksia. Kaikki kolme loistavat rooleissaan, mutta erityisesti Mira Grosin näsäviisaana ja aikuisetkin pyörryksiin puhuvana pälpättäjänä on aivan liekeissä.

Kolmen näyttelijän roolitöiden ja koko elokuvan hienous syntyy yksinkertaisin keinoin. Tasapainoilu sydäntälämmittävän, hauskan ja naurattavan ja koskettavan välillä on mestarillista. Nuorten punkkarityttöjen naiivius yhdistettynä räväkkään huumorintajuun ja itseironiaan on täysin vastustamatonta. Dialogi soljuu heidän suustaan luonnollisena. Tuntuu siltä kuin näyttelijät eivät näyttelisi. Se on melkoinen suoritus tämän päivän nuorilta. Nykyään kiusaamisen kohteeksi ei taida joutua enää niin helposti, vaikka olisit punkkari, hevari, hoppari tai vaikka gootti. Nuoret näyttelijänalut ovat kuin kotonaan syrjittyinä hylkiöinä 1980-luvun alussa.

Maailmassa joka on todellisuudessa heille aivan totaalisen vieras paikka.

Viime vuosina synkempiä elokuvia tehtailleen Lukas Moodyssonin paluu kepeämmän ilmaisun pariin on tervetullut suunnanmuutos. Vaikka Me ollaan parhaita! onkin huomattavasti helpompaa katsottavaa kuin esimerkiksi Lilja 4-ever tai Reikä sydämessäni, kommentoi se kuitenkin ja ottaa kantaa ympäröivään maailmaa ihan yhtä paljon kuin ohjaajan vakavammatkin teokset.

Eniten elokuvasta saa todennäköisesti irti vähän samankaltaisessa tilanteessa kasvanut, nyt jo aikuinen katsoja. Ala-asteikäisille elokuva ei sovi, mutta vähän varttuneempien yläasteikäisten ja heidän vanhempiensa kannattaa käydä katsomassa tämä yhdessä. Ehkä molemmat osapuolet ymmärtävät toisiaan vähän paremmin sen jälkeen.