Elokuva-arvostelu: Särkyneet syleilyt

14.08.2009 07:41 | Olli Sulopuisto

Särkyneet syleilytAlkuperäisnimi: Los Abrazos Rotos
Ohjaaja: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Penélope Cruz, Lluís Homar, Rubén Ochandiano, Lola Dueñas, Ángela Molina, Rossy de Palma, Blanca Portillo
Pituus: 129 minuuttia
Ikäraja: K11
Käsikirjoittaja: Pedro Almodóvar
Kotisivu: www.losabrazosrotos.com

3/5

Jos pitäisi kuvata Pedro Almodóvarin elokuvia yhdellä adjektiivilla, se olisi ”täyteläinen”. Niissä on paljon kaikkea: paljon tapahtumia, paljon henkilöitä, paljon kauniita kuvia, paljon jännitystä, paljon seksiä. Sellainen on myös Särkyneet syleilyt.

Maistiaisia saadaan heti aluksi. Videokamera kuvaa naista, näyttelijää, joka tuntuu valmistautuvan esitykseen. Sitten hän poistuu, tilalle tulee Penélope Cruz ja katsoja tajuaa, että ensimmäinen henkilö oli pelkkä statisti. Katsominen, näytteleminen ja vaihdetut henkilöllisyydet – aika Almodóvaria, eikö?

Ensimmäinen varsinainen kohtaus ei ole sekään hullumpi. Elokuvaohjaaja Mateo Blanco (Lluís Homar) on sokeuduttuaan ryhtynyt kirjailijaksi ja ottanut taiteilijanimen Harry Caine (hurrikaani – hieno nimi). Miten hän sokeutui? Sitä ei tietenkään tarvitse tietää. Samassa huoneessa on kaunis nainen, joka on oletettavasti Cainen avustaja. Asiat jatkuvat niin kuin Almodóvarilla on tapana, mutta en oikeastaan halua pilata kohtauksen synnyttämää nautintoa kertomalla siitä etukäteen.

Täyteläisyys sen kuin syvenee. Pian päästään kiinni varsinaiseen juoneen, joka pomppii edestakaisin nykyisyyden ja vuoden 1992 välillä. Juonittelua on ja väärinkäsityksiä, tahallisia sekä tahattomia – kaikkinensa tosi Almodóvaria. Vai mitä sanotte siitä, että kun epätoivoinen työläinen tarvitsee rahaa, hän soittaa vanhalle parittajalleen, joka vahingossa tai tarkoituksella saattaa hänet yhteen duunarin nykyisen pomon kanssa…

Särkyneet syleilyt

Cruzin esittämä Lena haluaa pelastaa syöpäsairaan isänsä, mutta lisäksi hän haluaisi seurata sydäntään, minkä takia hän päätyy Mateo Blancon ohjaamaan Tyttöjä ja matkalaukkuja -elokuvaan, Tämä elokuva elokuvan sisällä on Almodóvar-pastissi, joka vaikuttaa ensin varsin yhdentekevältä, mutta nousee aivan lopuksi arvoon arvaamattomaan. Kun ohjaaja siteeraa itseään, täyteläisyys kohoaa toiseen potenssiin. (Toki mukana on myös kohtaus, jossa Cruz imitoi lyhyesti Audrey Hepburnia ja Marilyn Monroeta.)

Olisko nyt on sopiva aika tunnustaa, että en jaksa loputtomasti innostua Almodóvarin elokuvista enkä löydä hänen eteläeurooppalaisesta homotaiteilijaolemuksestaan valtavasti syvällisiä totuuksia? Carpe diemiä tunnutaan tarjoavan ainakin Särkyneissä syleilyissä, sillä kun sokean Harry Cainen agentti kehottaa tätä pitämään varansa, kuuluu vastaus ”minulle on jo sattunut kaikkea, nyt nautin elämästä”.

Mikä elokuvassa sitten viehättää? No, vaikkapa takaumissa pääosan nappaava Penélope Cruz, ohjaajan vanha muusa. Minua ei hävetä tunnustaa, että voisin tuijottaa häntä tuntikaupalla. Cruz on edelleen sekä vangitseva elokuvanäyttelijä että mahtavan kaunis, kenties jopa kauniimpi kuin aiemmin. Kauneutta on paljon muuallakin, kuten musiikissa ja kuvissa Lanzaroten laavakentistä.

Elokuvan heikoin osuus on sen viimeinen viidennes, joka on oikeastaan pelkkää juonivyyhdin selvittelyä. Vaikka vastausten saaminen on tyydyttävää, olisin tavallaan halunnut jäädä epätietoiseksi vaikkapa siitä, mikä oikeastaan johti Harry Cainen sokeutumiseen, mutta senkin Almodóvar meille kertoo. Tietenkin, onhan hän maailman täyteläisin ohjaaja.

PlusMiinusNolla
+ Penélope Cruzia voisi katsoa loputtomiin
+ kauneus ja surullisuus sitoutuvat yhteen
– pastissi voi olla liiankin hyvä
– lopussa mysteerit avataan

 

Aiheesta lisää:

Volver-arvostelu