Arvostelu Poor Things -ohjaaja Yorgos Lanthimos palaa juurilleen – Kinds of Kindness on synkkää komediaa ja väkivaltaista surrealismia

Yorgos Lanthimosin liki kolmituntinen uutuus voi olla liikaa ohjaajan vain Poor Things -elokuvasta tunteville. Vanhoille faneille Kinds of Kindness on herkkua.

Ensi-ilta: 05.07.2024
Alkuperäisnimi: Kinds of Kindness
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Yorgos Lanthimos & Efthimis Filippou
Pääosissa: Emma Stone, Jesse Plemons, Willem Dafoe, Margaret Qualley, Hong Chau ja Hunter Schafer
Pituus: 164 minuuttia
Ikäraja: K16

Vuoden 2018 The Favouriten ja viimeistään maaliskuussa Oscar-palkitun Poor Things -elokuvan menestyksen myötä suurelle yleisölle tutuksi tullut kreikkakumman ykkösnimi Yorgos Lanthimos palaa Kinds of Kindness -leffalla juurilleen.

Osalle Poor Thingsin faneista uutuus saattaa olla liikaa. Lanthimosin vanhempien elokuvien ystävälle Kinds of Kindness on kunnon herkkua.

Kolmesta vajaan tunnin mittaisesta kertomuksesta koostuva uutuus on sekoitus mustaa huumoria, surrealismia, kauhua ja tarttuvan vinksahtanutta tunnelmaa.

Kinds of Kindness tarjoaa niin Dogtoothin julmaa väkivaltaa kuin The Lobsterin omalaatuista romantiikkaa. Kauhu on saman tyylistä elokuvan muodon ottanutta paniikkikohtausta kuin Killing of A Sacred Deer. Ihanan kipeässä huumorissa on paljon samaa kuin The Favouritessa ja Poor Thingsissa.

Ohjaaja palaa aiempien teostensa tyyliin luottokäsikirjoittaja Efthimis Filippoun avulla, jonka kanssa hän teki yhteistyötä liki kaikissa The Favouritea edeltävissä elokuvissaan.

Kuva: © 2024 Searchlight Pictures

Painostavan kiehtovaa tunnelmaa

Uutuuden kiehtovan kummalliset ja mukavan surrealistiset koukerot kurottelevat suuntiin, joita ei taatusti arvaa ennalta. Hämmentynyt olo on taattu Lanthimosin ja Filippoun pohtiesssa perusteemoja kuten rakkautta, uskoa ja erityisesti kontrollia sekä vaikutusvaltaa.

Kinds of Kindnessissa nähdään useita Lanthimosin luottonäyttelijöitä Emma Stonesta alkaen. Uutuus on silti aina upeaa työtä tekevän Jesse Plemonsin show.

Elokuvan kolmessa osassa samat näyttelijät esittävät eri hahmoja.

Plemons, Emma Stone, Willem Dafoe, Margaret Qualley ja Hong Chau esiintyvät kaikissa kolmessa tarinasssa. Ne kietoutuvat toisiinsa tunnelman, teemojen ja visuaalisen kerronnan kautta. Kaikki vajaan tunnin mittaiset kokonaisuudet seisovat omillaan, vaikka jokaisen nimi viittaakin salaperäiseen R.M.F.-hahmoon.

Liki kolmituntisen elokuvan painostava tunnelma on absurdin kiehtova. Elokuvan surrealistinen maailma imaisee sisäänsä pikimustan komedian ja kauhun avulla kokonaisvaltaisesti. Teatterin pimeydestä poistuttua tavallisen kirkas kesäpäivä tuntui hämmentävän pitkään omituiselta silkassa tavanomaisuudessaan. Surrealismin uupuminen ympäröivästä todellisuudesta vaikutti virheeltä.

Kuva: © 2024 Searchlight Pictures

Ansaittu palkinto

Muiden näyttelijöiden vaihtuvien hahmojen sijaan Plemonsin kaikissa kolmessa tarinassa esittämissä miehissä on paljon samaa. Reippaasti laihtuneen näyttelijän roolit ovat liki täydellinen vastakohta hänen Civil War -leffan yhden kohtauksen karmivalle sotilaalle. Plemons palkittiin täysin ansaitusti toukokuussa parhaana miesnäyttelijänä Cannesin elokuvajuhlilla. Hän tekee roolit täysin vakavalla naamalla, keskellä sekopäistä maailmaa. Hahmot heräävät henkiin vaivatta pienten nyanssien avulla.

Ensimmäisessä osassa The Death of R.M.F. Plemons esittää väliportaan pikkupomoa nimeltä Robert, jonka koko elämästä määrää hänen Raymond-pomonsa (Dafoe). Valinnanvapaus uupuu kokonaan. Pomo kertoo esimerkiksi milloin Robert ja vaimonsa Sarah (Chau) harrastavat seksiä tai mitä on tarjolla aamiaiseksi. Mies saa käskyjen tottelemisesta palkintoja. Robertin koko elämä menestystä myöten on rakennettu käskytyksen varaan. Tilanne muuttuuu täysin, kun hän ei suostu tekoon, joka vahingoittaisi toista ihmistä.

The Death of R.M.F. pohtii osittain samoja teemoja kuin Don’t Worry Darling -leffa, mutta fiksummin ja kryptisemmin käsiteltynä.

Kuva: © 2024 Searchlight Pictures

Kannibalismia ja kaksoisolentoja

Todella sairaan The Twilight Story -jakson mieleen tuova kakkostoori R.M.F. Is Flying on leffan groteskein, mutta myös hieman muita kehnompi. Nyt Plemons on poliisi nimeltään Daniel, jonka tutkijavaimo Liz (Stone) katoaa merimatkalla. Hänet kuitenkin löydetään autiosaarelta. Daniel on varma, että kotiin palaava nainen ei ole hänen vaimonsa. Kummallisesti käyttäytyvän Lizin kengät eivät mahdu hänelle, eikä hän muista asioita pariskunnan yhteisestä menneisyydestä. Nainen myös syö ruokia joihin aito vaimo ei koskisi.

Keskiosio tarjoaa leffan shokeeraavinta kuvastoa, erityisesti esitellessään kannibalismia. Päällisin puolin rajuudessaan helpoin tarina vaatii toisen katsomiskerran. Tunnustan, etteivät sen syvemmät teemat avautuneet kunnolla ensikatsomalta.

Leffan päättävä R.M.F. Eats a Sandwich on Lanthimos-tasolla ainakin kokonaisuuden suoraviivaisin, ellei helpoin tarina. Se on myös stooreista ilkein ja vähiten koherentti. Plemons siirtyy hieman syrjään ja antaa Emma Stonen esittämälle Emilylle tilaa, hänen kaahatessaan kohtauksesta toiseen umpihullua vauhtia violetilla Dodge Challengerilla.

Perheensä hylännyt Emily ja Plemonsin esittämä Andrew ovat omituiseen seksikulttiin kuuluva kaksikko. Heidän tehtävänään on etsiä nainen, jolla on kyky herättää kuolleet henkiin. Lahkoa johtavat Dafoen esittämä Omi ja Chaun näyttelemä Aka.

Kuva: © 2024 Searchlight Pictures

Pelottava päivänvalo

Emily kuitenkin erotetaan lahkosta ”likaantuneena” hänen tultua ex-miehensä huumaamaksi ja raiskaamaksi. Nainen on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen takaisin osaksi kulttia. Kahjo kertomus sukeltaa todella synkkiin vesiin. Muutamalle kohtauksista ei saisi periaatteessa nauraa, mutta Lanthimos pakottaa katsojan hihittämään ääneen esimerkiksi itsemurhalle. Pätkän nimen mukaisesti R.M.F. saa smörgarin syödäkseen juuri oikealla hetkellä ja katsojan potemaan hyvällä tavoin huonoa omaatuntoa.

Kaikki kolme kertomusta päättyvät rullaaviin lopputeksteihin, jotka saavat oudolla tavalla elokuvan tuntumaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Teemat ja kantavat aiheet nivoutuvat kunnolla yhteen vasta pidemmän pohdinnan jälkeen. Kinds of Kindness on taas yksi niistä elokuvista, josta tekisi mieli kirjoittaa reippaasti syväluotaavampi arvio vasta useamman katselun jälkeen.

Lanthimosin uutuus ei silti ole vaikea elokuva, kunhan sen antaa vain viedä mukanaan. Liki kolme tuntia on sopiva mitta, joka antaa tarinoille sopivasti tilaa hengittää.

Kinds of Kindness myös näyttää komealta. Kahden lavasteissa kuvatun leffan jälkeen ohjaaja ja elokuvaaja Robbie Ryan herkuttelevat ulkokuvilla. Leffan epäsuorassa auringonvalossa kylpevä vinksahtanut todellisuus tuntuu aidolta. Erityisesti Poor Thingsin näyttäviin setteihin verrattuna elokuva on simppelin näköinen. Pääosin New Orleansissa kuvatun teoksen pelottavinta antia ovat päivänvalossa taltioidut laajakuvat, joiden pinnan alla kytee jotain uhkaavaa.

Kuva: © 2024 Searchlight Pictures

Vanhoille faneille

Lanthimos olisi helposti saanut laajennettua Kinds of Kindnessin muutamalla lisätarinalla tv-sarjaksi. Valkokankaalta putkeen tuijotettuna kertomukset vaativat kaiken huomion ja toimivat taatusti paremmin. Ohjaajan omaperäiseen maailmaan uppoaa helpommin kun siellä viettää yhtä irrallista jaksoa pidemmän pätkän.

Ohjaaja antaa hahmojensa tehdä itsetuhoisia tekoja, joka on ilmeisesti tässä kummassa todellisuudessa leffan nimen mukaisesti ”jonkin sortin myötuntoa”. Raa’an raju maailma on surrealistinen versio omastamme, jonka osaksi sekä näyttelijät että yleisö asettuvat hyvinkin helposti.

Kinds of Kindness provosoi, naurattaa ja ahdistaa tuttuun Lanthimos-tyyliin ja pakottaa pohtimaan teemojaan syvällisemmin. Vanhoille faneille suunnattu uutuus ei aivan yllä ohjaajan parhaiden elokuvien tasolle.

KINDS OF KINDNESS

”Kinds of Kindness on taatun vaativaa Yorgos Lanthimos -laatua, josta ohjaajan omaperäiseen maailmaan tutustumista ei kannata aloittaa.”