Arvostelu: Suspiria-kauhuklassikon uusintaversio on vuoden parhaita ja tärkeimpiä elokuvia

22.11.2018 19:45 | Aki Lehti

Uusi Suspiria lainaa alkuperäiseltä vain nimensä ja perusideansa. Moneen suuntaan rönsyilevä visuaalinen tykittely käsittelee tärkeitä ja arkoja aiheita ja jakaa aivan varmasti mielipiteet.


Ensi-ilta: 23.11.2018 / Alkuperäisnimi: Suspiria / Ohjaus: Luca Guadagnino / Käsikirjoitus: David Kajganich Dario Argenton ja Daria Nicolodin hahmojen pohjalta / Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Chloë Grace Moretz & Renée Soutendijk / Pituus: 152 minuuttia / Ikäraja: K16


Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa maailmanensi-iltansa saanut Dario Argenton Suspirian uusintaversio on jotain aivan muuta kuin alkuperäinen italialaista giallo-genreä edustava kauhuklassikko. Mainosmateriaali lupasi hyvää, mutta 1. syyskuuta järjestetystä ensimmäisestä esityksestä kantautuneet uutiset nostivat odotukset huippuunsa. Yli kaksi ja puoli tuntia pitkän leffan näytöksestä käveli paikalla olleiden mukaan ulos runsaasti porukkaa, sillä osalle katsojista kuvasto oli ilmeisesti liian järkyttävää. Kollegoiden kommenttien mukaan ohjaaja Luca Guadagninon versio ei myöskään ollut niinkään uusintaversio kulttikauhusta, vaan eräänlainen homage, kunnianosoitus joka haluaa sukeltaa alkuperäistä huomattavasti syvemmälle teemoihinsa.

Moiset pikaraportit huomattuani päätin tietysti olla lukematta Suspiriasta yhtikäs mitään muuta ja olla katsomatta sekuntiakaan enempää mainosmateriaalia ennen Suomen pressinäytöstä, joten viikko sitten lehdistönäytöksen alkaessa minulla oli vain hämärä idea siitä mitä on luvassa.

Melkein kolmen kuukauden odotus todellakin kannatti, sillä Guadagnino iskee tarjolle sellaisen paketin, että valtavirran viihde-elokuvan ystäviä hirvittää taatusti.

Kuuteen osaan jaettu teos kasvattaa ahdistusta ja suoranaisen sairaan tunnelman ja kuvaston määrää taitavasti, ollen hetkittäin jopa liikaa. Suspirian analysointi vain yhden katsomiskerran perusteella on rehellisesti sanottuna vähän turhaa touhua, vaikka sen teemat, sanoma ja yksittäiset kuvat ovatkin pyörineet ajatuksissa viikon verran. Syvällisempää pohdintaa varten elokuva täytyy nähdä useampaan otteeseen.

Se on ainakin varmaa, että Suspiria on pakollista katsottavaa jokaiselle alkuperäisen ystävälle ja erityisesti itseään elokuvafaniksi kutsuvalle. Teoksesta saa tietysti olla mitä mieltä haluaa, mutta näkemättä paskaa -osastoon tätä art housea, tanssikauhua ja lukemattomia metaforia yhdistävää ahdistusepookkia ei voi iskeä. Voin rehellisesti sanoa, etten ole aiemmin nähnyt mitään täysin vastaavaa.

Suspiria voi rikkoa sääntöjä, sanoa vaikka mitä syvällistä, olla upeasti näytelty, ohjattu ja kamalan kauniin näköinen, mutta elokuva sekin silti vain on. Todettakoon kuitenkin, että harvassa ovat lähemmäs 300 elokuvaa vuodessa katsovan toimittajan ja leffafanin näkemät teokset, joilla on näin vahva vaikutus.

Päällisin puolin lähtöasetelma ja tarina on sama kuin Argenton alkuperäisversiossa, mutta Guadagnino saa siitä valtavasti enemmän irti. Susie Bannion (Dakota Johnson) saapuu 1970-luvun lopussa Länsi-Berliinissä sijaitsevaan tanssikouluun, Markos Dance Academyyn, jota pyörittävät ihmisuhreja tarvitsevat noidat. Tälläkin kertaa tanssijakollega Patricia Hingle (Chloe Grace Moretz) kokee surkean kohtalon, mutta käsikirjoittaja David Kajganich löytää suoraan sanottuna kliseisen hölmöstä ideasta vaikka mitä pohdittavaa.

Alkuperäiselokuva sijoittui samaan aikaan ja paikkaan, mutta ei juuri miettinyt maailman poliittista tilannetta tai itää ja länttä. 40 vuotta myöhemmin pienemmätkin asiat asettuvat kontekstiin ja syyt joiden takia Berliini on jaettu kahtia tuntuvat tanssikoulussakin.

Ihmisten Saksassa oikeasti tekemät kauheudet sekoittuvat yliluonnollisen aiheuttamaan kauhuun, vaikka hetkittäin taiteellisen johtaja Madame Blancin (Tilda Swinton) ja harvoin nähdyn pääpiru Helena Markosin pyörittämä instituutio tuntuu eräänlaiselta turvapaikalta keskellä Berliiniä, jossa sota on oikeastaan edelleen käynnissä. Noitakokous ei ehkä arvosta ihmiselämää, vaan haluaa hedonistisesti kaiken itselleen, mutta samalla heidän tarjoamassaan piilopaikassa arvostetaan taidetta ja tanssia yli kaiken. Ne ovat ilmaisumuotoja jotka tuovat valoa synkkyyteen, ainakin hetkellisesti.

Mutta mistä elokuva sitten oikeasti kertoo?

Vastaus on samalla simppeli ja erittäin monimutkainen – Suspiria on elokuva naisista ja naiseudesta, naisista tekemässä taidetta jolla on oikeasti merkitystä ja naisista kärsimässä pystyäkseen ilmaisemaan itseään tanssin keinoin. Pitkän elokuvan hitaasti avautuvan kertomuksen yksityiskohtia on mahdotonta kertoa spoilaamatta liikaa, mutta tyyliltään Suspiria on jossain body horrorin ja taide-elokuvan välissä. Kuvausta on turha säikähtää, sillä Suspiria ei ole lainkaan hankalaa katsottavaa, vaan 152 minuuttia kuluu hetkessä.

Elokuva näyttää tanssijoiden tuskan, johon ei tarvita yliluonnollisia voimia, sillä fyysinen ja psyykkinen rankkuus on sisäänrakennettu ilmaisumuotoon. Tanssin, kuten niin monen muunkin taiteenlajin kautta kerrottavat tarinat ovat järjestäen tragedioita, oikeassa elämässä jo tapahtuneita karmeuksia täynnä surua, jotka esittäjien täytyy elää illasta toiseen, esitys esityksen jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen.

Suspiria käsittelee myös suljettua yhteisöä ja sen vaikutusta jäseniinsä. Swinton esittää elokuvassa useampaa roolia, joista Madame Blancin lisäksi upein on tohtori Klemperer, vanha mies joka kiinnostuu liikaa koulusta ja sen seinien sisäpuolella tapahtuvista asioista. Miehillä ei ole tähän yhteisöön mitään asiaa, joten se että mieshahmoa näyttelee nainen on ymmärrettävää. Tai kuten käsikirjoittaja Kajgahnich sanoo Vanity Fairin haastattelussa:

– Olimme ohjaajan kanssa jääräpäisen varmoja, ettei miehen katse saa häiritä tätä tilaa.

Swinton näyttelee myös kolmatta hahmoa, joista muodostuu jonkin sortin epäpyhä kolminaisuus. Tohtori Klempererin kautta myös psykoanalyysi on vahvasti elokuvassa esillä, joten Swintonin kolmea eri hahmoa voidaan tarkastella myös sen perusperiaatteiden kautta.

Suspiriasta voisi kirjoittaa vaikka gradun ja niin moni taatusti tekeekin, mutta itse tyydyn toteamaan vain, että on monella tasolla aivan uskomattoman upeaa, että Amazon rahoittaa tällaista teosta 20 miljoonalla dollarilla ja Finnkino tuo elokuvan laajaan levitykseen Suomessa.

Moni menee taatusti katsomaan Suspiriaa pelkkänä kauhuelokuvana vain pettyäkseen täysin. Yliluonnolliset elementit hiipivät mukaan hitaasti ja kun ne pääsevät kunnolla valloilleen, niin voimien ihmiskeholle aiheuttama väkivalta on todella karmivaa ja mutilointi ehkä joillekin liikaa.

Suosittelen silti Suspiriaa jokaiselle vähän varttuneemmalle katsojalle. Se on järisyttävä kokemus, jonka jälkeen ei tarvitse hävetä lainkaan, vaikka sanoisi ääneen ettei tajunnut näkemästään yhtikäs mitään. En itsekään ole varma olenko pohdinnoissani lainkaan oikeilla jäljillä viikon elokuvaa analysoituani. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että Suspiria on mestariteos, joka on nähtävä ainakin pari kertaa uudestaan isolta kankaalta.

P.S. Se Thom Yorken soundtrack toimii oikein hyvin ilman elokuvaakin ja löytyy tuosta trailerin alta.

SUSPIRIA

”Suspiria on tämän vuoden tärkeimpiä elokuvia ja ehkä jopa mestariteos, joka selviää vain ajan kanssa”