Madagascar

30.08.2005 00:00 | Muropaketin toimitus

Dreamworks-studion Madagascar-elokuvassa on karrikoituun tyyliin piirrettyjä puhuvia eläimiä, mutta kivalta vaikuttava konsepti on jäänyt neljästä käsikirjoittajasta huolimatta idean tasolle. Central Parkin eläintarhassa luksuselämää viettävä virtahevon, kirahvin, seepran ja leijonan kaveriporukka innostuu kaupungille sekoilemaan. Newyorkilaiset suhtautuvat karanneeseen leijonaan nyrpeästi ja koko joukko palautetaan Afrikkaan. Jostakin syystä matkassa on myös psykoottisia pingviinejä, joiden laivankaappausyrityksen seurauksena savannitoverit päätyvätkin Madagaskarin sademetsään.

Tässä kohdassa, kun elokuvaa on kulunut ehkä kolmasosa, se tyssähtää lopullisesti. Ali G:n kuningaskunnan pienet karvaiset bilehileet tupsahtavat pusikosta moikkaamaan New Yorkin jättiläisiä, jotka potevat koti-ikävää ja näkevät nälkää. Kun ruokavalion yllättävä muutos aiheuttaa Alex-leijonalle lihanikat, tarina yrittää taipua käsittelemään ystävyyden ja biologian välisiä jännitteitä. Aiheessa olisi ainesta loistavaksi Pixar-leffaksi – kuvitelkaa alamaisiaan popsivan leijonakuninkaan traumaattinen tie hyväksi hallitsijaksi – mutta tässä elokuvassa käänne tapahtuu liian myöhään, eikä siitä rakennu koko elokuvaa kantavaa teemaa. Elämän ja kuoleman asioista väännetään heikkoa vitsiä, eikä loppuratkaisukaan vakuuta. Ilmeisesti puhuvat eläimet saavat syödä sellaisten olentojen proteiinia, joiden kanssa heillä ei ole yhteistä kieltä.

Elokuvassa on toki hauskoja yksityiskohtia. Alexin pihvihallusinaatiot tuovat mieleen Dumbon vaaleanpunaisen fantasiatanssin lisäksi myös kapteeni Haddockin juoppohulluuden Kultasaksisessa ravussa. Seepralle tietä neuvovalla poliisihevosella on huvittavasti päinvastainen agenda kuin selässään kantamallaan viranomaisella. Sivulauseessa selviää, että San Diegon eläintarhan leijonien ylivoimainen julkisuus aiheuttaa Alexille urastressiä. Ja aina kun aikuinen katsoja on jo nukahtamaisillaan, anarkistiset pingviinit palaavat piristämään päivää.

Dreamworks-animaatioiden erikoisuus on aina ollut ääninäyttelijöiden rekrytointi ja Ben Stiller ja Chris Rock toimivat leijonana ja seeprana erittäin hyvin. Ainoastaan David Schwimmerin valinta osoittautuu virhetikiksi. Hänen neuroottinen honotuksensa yhdistyy niin vahvasti Frendeihin, että hermostuneelle kirahville kuvittelee tuon tuostakin Ross Gellerin pään.

Teksti: Johanna Koljonen / Nöjesguiden

Ohjaus Eric Darnell, Tom McGrath Pääosissa David Schwimmer, Chris Rock, Ben Stiller, Jada Pinkett Smith

Muropaketin uusimmat