München
Steven Spielbergin teokset voidaan jakaa kahteen kastiin: on noin parituntisia ja lähes kolmetuntisia elokuvia. Parituntiset ovat puhtaita viihde-elokuvia ja kolmetuntisilla jahdataan Oscareita. München on kolmetuntinen elokuva.
Löyhästi tositarinaan perustuva elokuva käsittelee verikostoa, jonka Israel panee toimeen Münchenin olympialaisissa terroristien käsissä kuolleiden urheilijoidensa nimissä. Leffa keskittyy valtion toteuttamien salamurhien moraalisen oikeutuksen käsittelyyn sekä siihen emotionaaliseen traumaan, jonka kyseiset tehtävät aiheuttavat toteuttajilleen aiheuttavat. Ikävä kyllä elokuva ei aivan onnistu kunnianhimoisessa pyrkimyksessään vaikean aiheen käsittelyyn.
Syitä epäonnistumiseen on kolme: pituus, käsikirjoitus ja kliseet.
Käsikirjoitus. Toinen käsikirjoittaja Tony Kushner on yksi modernin amerikkalaisen teatterin arvostetuimpia näytelmäkirjailijoita – hänen teoksistaan kuuluisin on myös tv-sarjaksi sovitettu Angels in America. Lieneekö näytelmäkirjailijan vaikutusta kerrontaan se, että München alkupuolelle on ladattu pitkiä keskusteluja, joissa käydään tyhjentävästi läpi elokuvan käsittelemä problematiikka. Myös elokuvan henkilöt esitellään katsojalle puhtaasti dialogin voimalla. Viipyilevä ja keskusteluvoittoinen alku vie terän sinänsä erinomaisesti toteutetusta Olympiakylä-takaumasta. Näyttämöllä asiat pitää tietysti puhua halki, mutta elokuvassa ne kannattaisi näyttää.
Pituus. Lähes kolmetuntisessa elokuvassa pitäisi olla sellaista painavaa kerrottavaa, jota ei saisi ilmaistua kahdessa tunnissa. Münchenissä ei sitä ole. Venytetty pituus tuntuu halvalta kikalta. Ikään kuin arvokkaampi muoto toisi keinotekoisesti syvyyttä, jota tarinassa ei ole. Sama ongelma liittyy itse tarinaan.
Kliseet. Kyseessä on pohjimmiltaan toimintaelokuva, vaikka se halutaan esittää poliittisena draamana. Kaikille toimintaelokuvia katsoneille tuttuihin kliseisiin luiskahdetaan myös, kun esitetään sitä painolastia, jolla verinen työ tekijäänsä kiittää – eikö oikeasti ole muuta tapaa näyttää päähenkilön henkistä tuskatilaa kuin hikisellä painajaisella ja ”Nooo!”- huudolla?
On elokuvassa myös hienon onnistumisen hetket. Terroristien isku olympiakylään on ohjattu komeasti, siinä on samanlaista pelon ja äkkikuoleman tunnetta kuin Saving Private Ryanissa. Myös Euroopan kaupungeissa tapahtuvan ihmismetsästyksen surrealistiset pelisäännöt tuodaan tarinaan hienosti.
Münchenissä on sama ongelma kuin Spielbergin kahdessa muussa onnistuneessa vakavassa elokuvassa: loppu. Schindlerin listan ja Sotamies Ryanin alleviivatut loput saavat jatkoa, kun kamera viivähtää Münchenin viimeisessä kuvassa vielä seisoviin WTC-torneihin. Kyllä katsojat olivat ymmärtäneet jo ihan alussa, että tämä elokuva käsittelee koston kierteen kestämättömyyttä ratkaisuna.
Teksti: Henrik Laine / Nöjesguiden
MÜNCHEN (Munich)
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Tony Kushner, Eric Roth
Pääosissa: Eric Bana, Daniel Craig, Geoffrey Rush, Mathieu Kassovitz, Hanns Zischler, Ciarán Hinds
