Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi – ensikosketus

22.05.2009 18:40 Jukka O. Kauppinen

Harry Potter –pelit ovat huikeita teoksia. Kriitikot jaksavat narista niitä pelistä toiseen, nonstoppina. Pelaajat sen sijaan viihtyvät niiden parissa jopa hämmästyttävän hyvin. Ensi kesänä saapuva Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi –leffa saa tuttuun tapaan rinnalleen myös pelin, johon eDome vieraili tutustumassa.

Puoliverinen Prinssi on siitä veikeä tapaus, että se päivittää pelisarjan isohkolla vaihteella uudelle pelialustalle. Edellisen Harry Potterin ykkösalustasta voitaneen olla montaa mieltä, mutta loppumetreillä nimenomaan PlayStation 2 –versio oli yhä se tärkein ja myynein. Tällä kertaa uusi ykköspelikone on Nintendon Wii. Miksi?

Puoliverisen Prinssin lähtökohdissa pelin brittiläiset tekijät kertovat tavoitteidensa olevan monipuoliset, mutta yksi tärkeimmistä on tietysti pelisarjan kohdeyleisön tavoittaminen ja miellyttäminen. Vanhempia – ja nuorempia – faneja ehkä ärsyttävästi ydinkohderyhmäksi lasketaan nimenomaan 8-12-vuotiaat fanit, vaikka faneja toki riittää nuoremmistakin aina papparaisikäisiin saakka.

Pelillä onkin haastetta tavoittaa sekä nuorimmat pelaajat että pitää myös vanhemmat otteessaan. Nuorempiin pelaajiin vetoavien uusien minipelien ohella pelissä on myös dramaattisempaa tarinankerrontaa ja pottermaista seikkailua, joka viihdyttää faneja myös laajemmin.

Oikealla pelin tuottaja Jonathan Bunney. Vasemmalla joku täysin turha jätkä.

Mutta palataan vielä kohdeyleisöön. Mitä nämä 8-12-vuotiaat fanit oikein haluavat peliltään?

No, ainakin leffan toimintaa ja hauskuutta. Pelin täytyy todellakin luoda pelaajalle kuva itsestään, nuoresta ja taitavasta taikurista. Samalla pelin täytyy seurata uskollisesti Puoliverisen Prinssin tarinaa, erityisesti elokuvan juonenkulkua. Eihän tarina voi harhautua tutuilta poluiltaan, etenkään erittäin tarkkasilmäisen fanilauman seuratessa tilannetta silmä tarkkana.

Peli kuitenkin ottaa tiettyjä vapauksia. Se pohjautuu ennen kaikkea elokuvaan, mutta ammentaa paljon myös kirjoista. Erohan on lähemmäs 500 sivua lähdemateriaalia. Elokuvan käsikirjoitus on 120 sivua. Kirja noin 600. Eli vaikka peli suunnitellaankin ensin elokuvan tapahtumapaikkojen ja tärkeimpien tapahtumien mukaan, niin pelin tekijätiimi lukee myös kirjat tarkoin, keskustellen ja poimien niistä peleihin sopivimmat ainekset. Loppusaldo on parin, kolmen tunnin elokuva ja paljon, paljon pidempi videopeli.

Nuorta – ja miksei myös vanhempaa – pelaajakuntaa huomioidaan myös muokkaantuvalla vaikeustasolla. Kaikkiaan pelissä on kolme vaikeustasoon liittyvää asiaa, ydinjuttua, joiden kautta se seuraa pelaajan pärjäämistä. Jos hänellä on selvästi vaikeuksia yhden asian suhteen, peli helpottaa sitä. Jos jokin asia taas sujuu ihan mahdottoman helposti, sitä vaikeutetaan. Muuntamalla kolmea asiaa dynaamisesti erilaisille pelaajille yritetään tarjoilla elämys, joka ei ole liian vaikea muttei liian helppokaan.

Vaikeustasoja ja ylipäätään pelattavuutta on tutkittu EA:n testausjärjestelmällä, jossa pelaajien toimintaa videoidaan kolmella eri kameralla. Yksi tallentaa raakaa pelikuvaa, yksi kuvaa pelaajaa edestä ja toinen olan yli. Kamerat eivät tunge naamalle tai häiritse pelaamista, mutta niiden avulla pelintekijöiden on mahdollista tarkkailla mitä testaaja tekee, mitä pelissä tapahtuu ja miten tämä reagoi pelin eri tapahtumiin. Näin pelimaakarit saavat kullanarvoista ja autenttista tietoa pelinsä toimivuudesta.

Uutta ja kivaa

Testaus onkin tärkeää, sillä Puoliverinen Prinssi tuo mukanaan verrattain paljon uusia jippoja, ennen kaikkea Wii-versiossaan. Vaikka peli julkaistaankin useille eri pelikoneille, niin nimenomaan Wii on se ykkösalusta, jossa on eniten uutta ja mielenkiintoista. Tästä kiitos ennen kaikkea Nintendon konsolin ohjauslaitteille. Uusia pelitiloja on suunniteltu juuri heiluteltavat ja liikuteltavat ohjaimet mielessä.

Uusista pelitiloista ehdottomasti hauskimmaksi nousi kokeilussa taikurien kaksintaistelu, Wizard Dueling. Siinä taikurit ottavat kiivaasti mittaa toisistaan loitsujen viskonnan jalossa taidossa. Taikataistelua löytyy niin yksinpelitarinan puolelta pelin avainkohdissa, että suoraan päävalikosta avautuvana yksin- ja moninpelinä.

Taikakamppailuissa kaksi väkivahvaa taikuria seisoo vastakkain pitkän käytävän varrella. Sitten otetaan wiimote- ja nunchuk-ohjaimet käteen ja annetaan rytkyä. Erilaisia liikkeitä ja liikesarjoja syntyy heiluttamalla molempia ohjaimia. Liikkeet ja liikesarjat synnyttävät hyökkäys- ja puolustusloitsuja, joiden lisäksi ottelijoita voi liikuttaa käytävällä niin sivu- kuin syvyyssuunnassa. Väistöt, liikkeet ja loitsut nivoutuvat saumattomiksi liikesarjoiksi, kun pelaajat syöksyvät loitsinnan keskelle.

Ja ainakin allekirjoittaneelle loitsinnan hauskuus tuli jopa yllätyksenä. Vaikka kyseessä on käytännössä minipeli, niin siinä on kiva pelattavuus ja mainio idea. Loitsinta onkin hyvä lisä pelin kokonaisuuteen.

Aivan yhtä positiivinen ei pysty olemaan taikaliemien sekoittelusta. Se toki on nyt tärkeä osa kirjan ja leffan tarinankerronnasta, mutta ruudulla näytettävien ohjeiden mukaan suoritettava erilaisten lirujen kaatelu ja sekoittaminen suuressa padassa ei suuremmin haasta taito- tai älyhermoja, pikemminkin vain erilaisten symbolien lukutaitoa.

Se suurin ja näyttävin uutuusmeininki löytyy kuitenkin huispauksesta. Sitä on toki nähty Potter-peleissä aiemminkin, mutta lentävän urheilun mekaniikat ja toimivuus on laitettu uusiksi – ja entistä koreammaksi.

Pelin tuottaja Jonathan Bunney kehuikin, että se tarjoaa pelaajille sekä ”vuoristoratamaisen elämyksen” että ”lentämistä valon nopeudella”.

No, ihan tuolle tasolle ei ylletä mutta onhan tämä melko hurjaa menoa. Tosin lentopallon idea on todellisen taitopelin sijaan lentäminen ennalta määritellyssä näkymättömässä putkessa pitkin poikin Tylypahkan huispaus-areenaa ja sen lähiympäristöä, yrittäen lentää ilmassa roikkuvien merkkiympyröiden läpi. Rinkulaan osuessaan pelaaja saa lisää aikaa, ohi lentäessään aika vähenee. Oikeastaan meininki yllättävän lähellä OutRunia, minkä tuottaja hymysyin myönsikin. Mitä nyt menossa on vielä se kolmas ulottuvuus ja inhottavia kilpakumppaneita, jotka tykkäävät toniä Harry-parkaa pois lentoradalta.

Muuten luvassa lienee verrattain perinteinen toimintaseikkailu. Mitä nyt päähenkilö on se nuori taikuriveikkonen, Harry Potter. Ja tavoite.. Niin, mikäs se olikaan. Ehkä sen voisi jättää kirjan jo lukeneiden tai tulevan elokuvan katsojien salaisuudeksi.

Jonathan Bunneytä edelleen lainaten luvassa on kuitenkin ”elokuvan hauskimmat hetket, hauskoja juttuja, hauskoja tehtäviä, jännittävää toimintaa ja massiivisia taisteluja.”

Jonkin verran tietysti mietitytti, että jos pelin pääpaino ja suurin hauskuus on Wii-versiossa, niin mitä muille jää PS2:lla, PS3:lla tai Xbox 360:llä? Bunney ainakin vakuuttaa, että ei hätää, kyllä niilläkin riittää pelattavaa ja todistelee alipelien ohjauksen sujuvan myös padeilla.

Tiivistä työtä leffastudion kanssa

Harry Potter –pelien teossa on myös yksi yllättävä vahvuus. Peliä tekee EA:n brittiläinen osasto EA Bright Light, joka sijaitsee vain tunnin ajomatkan päässä Harry Potterien elokuvastudiolta. Pelihistoriaa arvostaville mainittakoon, että Bright Light on sama puoti kuin muinainen Bullfrog Productions. Kyllä vain.

Bullf… Bright Light on tehnyt Potter-pelejä jo seitsemän vuoden ajan, joten väki tuntee toisensa jo melkoisen hyvin. Niinpä tietojen ja mielipiteiden vaihto sujuu jo rutiinilla, molempia osapuolia auttaen.

Bunney kehuukin miten pelitiimi pääsee nykyään käsiksi elokuvan materiaaleihin.

”Me hengaamme yhdessä leffantekijöiden kanssa ja saamme vuosi vuodelta enemmän leffakamaa käyttöömme. He soittavat ja kertovat, että nyt on esimerkiksi tehty elokuvan hahmoille uusia vaatteita, tarvitsitteko niistä kangasnäytteitä?”

Elokuvan näyttelijät käyvät studiolla puhumassa pelireplikkinsä ja antavat myös kasvonsa peliväen käyttöön. Samoin uusien leffalavasteiden valmistuessa pelintekijät voivat käydä mittaamassa ja kuvaamassa paikat pelikenttien suunnittelua varten. Vastavuoroisesti peliväki saattaa soittaa pelistudiolle ja kysyä, että kuinkas oikeastaan paikasta A päästäänkään paikkaan B. Ja kas, peliväellä saattaa jo olla valmis kenttäsuunnittelu tehtynä, jolloin peliin luotu pohjapiirustus saattaakin päätyä elokuvan pohjapiirrokseksi eikä toisinpäin. Leffaväellähän kun ei ole välttämättä lainkaan koulun tai elokuviin liittyvien paikkojen pohjapiirustuksia, vain kasa erilaisia kulisseja. Ja sitten jos elokuvaan halutaankin kunnon siirtymä paikasta toiseen, niin siinäpä tenkkapoo – mitä reittiä pitkin hahmot oikein kulkevatkaan? Siksi peli on prototyyppimuodossakin leffaväelle ainoa paikka, missä he voivat selkeästi kuljeskella paikasta toiseen, tutkia ympäristöjä ja miettiä kohtauksia muutamassa sekunnissa, vaivattomasti.

Näin ne elokuvat ja pelit vain puhaltavat yhä näppärämmin ja tiukemmin yhteen.

Tekijä: EA Bright Light
Julkaisija: EA
Tulossa: DS, Mac, mobiili, PC, PlayStation 2, PlayStation 3, PSP, Wii, Xbox 360 – 2.7.2009
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivu: Harry Potter ja Puoliverinen Prinssi
Jukka O. Kauppinen