Coraline (DS, PS2, Wii)

15.05.2009 18:30 Juho Anttila

On aivan erityinen taito kirjoittaa lapsille ja nuorille niin, että myös aikuinen tempautuu mukaan tarinaan. Sandmanin luojalla, Neil Gaimanilla on juuri tähän tarvittavaa rohkeutta ja rehellisyyttä. Siitä todisteena on lumoava pienoisromaani Coraline.

Kirja on herättänyt sen verran huomiota, että tarina on saanut muitakin muotoja. Kuivahkon sarjakuvaversion seurana Suomessakin nähdään pian lupaavan oloinen nukkeanimaatio sekä nyt myös tietokonepeli, jonka olisi luvalla sanoen suonut jäävän tekemättä.

Johtuneeko sitten arvostelijan henkilökohtaisista mieltymyksistä, mutta point’n’click-seikkailupeli tuntuisi äkkiseltään ajateltuna luontevimmalta tavalta kertoa Coralinen tarina. Papaya Studion vetreät kehittäjät ovat kuitenkin päätyneet sarjaan minipelejä ja pienimuotoisia toiminnallisia tehtäviä. Mikäpä siinä, jos lopputulos vain kestäisi päivänvaloa.

Sama vanha tarina

Coraline on teini-ikää lähestyvä tyttö, jonka vanhemmat ovat liian kiireisiä ehtiäkseen leikkiä tämän kanssa. Uudesta kotitalosta löytyy ovi, jonka takana asustaa nappisilmäinen toinen äiti. Ensi näkemältä elämä on vaihtoehtoisessa maailmassa jännempää, mutta pian selviää ettei kaikki ole ihan sitä miltä näyttää. Matkan varrella opitaan, että oma iskä ja äiskä ovat kuitenkin parhaat vanhemmat virheistään huolimatta. Se sama vanha tarina siis, jonka lukemattomat muutkin sadut kertovat.

Peli seurailee kirjan juonen sijasta elokuvasovitusta sekä tarinan että myös visuaalisen ilmeen suhteen. Graafinen toteutus ei vain yllä millään filmin tasolle. Sekä karut taustat että yksinkertaiset hahmot tuovat mieleen lähinnä ensimmäisen PlayStationin ankeammat julkaisut. Osaavissa käsissä Coralinen maailmasta olisi takuulla saanut irti paljon enemmän.

Äänipuolella asiat ovat paremmin. Elokuvan näyttelijät, lapsitähti Dakota Fanning mukaan luettuna, on saatu toistamaan roolinsa myös pelin puolella. Lopputulos ei herätä suuria tunteita, mutta säästytäänpä sentään surkeiden imitaattoreiden kimitykseltä. Musiikista ei jää sen sijaan mitään mieleen, mikä lienee ihan hyvä asia.

Identiteettikriiseilevä teini

Teknisyyksistä viis, pelattavuus on se, mikä kaataa Coralinen. Tyttönen juoksentelee ympäri talon ja sen ympäristön muodostavaa hämmentävän suppeata pelialuetta. Välillä pysähdytään juttelemaan kirjasta tutuille henkilöille ja pelailemaan erilaisia minipelejä. Milloin kokeillaan muistipeliä, milloin taas yksinkertaisia rytminaputteluita. Osaapa Coraline ampua myös ritsalla ja kantaa laatikoita pienten puzzlejen ratkaisemiseksi.

Kyllähän Gaimanin visio varmasti toimisi tällaisellakin lähestymistavalla, ellei peli olisi kuin identiteettikriisistä kärsivä teinityttö. Ikärajana komeilee 12 vuotta, mikä voi olla hieman ylireagoivaa. Pelottava meininki ei joka tapauksessa sovi aivan pienimmille. Siksi onkin outoa, että pelin ensimmäisen puoliskon tarjoilemat muistipelit ja palloleikit tuntuvat idealtaan ja vaikeustasoltaan sopivan paremmin esikouluikäisille.

Vastapainoksi todella tylsille ja löperöille minipeleille haastetaan pelaaja loppuhuipennuksen lähestyessä quick time event -tyylisillä toimintakohtauksilla, joiden toteutus lähestyy sadistista. Kahden nappulan tai tatinveivauksen yhdistelmiä ketjuttavat reaktiopelit on viilattu ajoitukseltaan kokenutta aikuistakin itkettävälle tasolle.

Kun kohderyhmä on näin pahasti hakusessa eikä pelin haastavuudessa ole löydettävissä minkäänlaista punaista lankaa, on vaikea nähdä kenelle kokemus on suunnattu. Pieniä lapsia pelottaa ja seinä nousee vastaan vaikeampien minipelien kohdalla. Ikärajan täyttävä taas kyllästyy kuoliaaksi jo ensimmäisen pelitunnin aikana.

Deadline painaa, peli ulos äkkiä

Vaikka vaikeustaso osuisikin kohdalleen, on tekeminen silti useimmiten todella tylsää. Pelin kolmen tunnin keston aikana eteen ei osunut kuin pari pelaamisen arvoista haastetta. Luitte muuten aivan oikein, teos todella kestää huikeat kolme tuntia. Täysihintaisten pelien pituudesta puhuttaessa lähestytään nyt jo jonkinlaista ennätystä, huonolla tavalla.

Kyse ei ole edes siitä, etteikö Coralinen tarinasta olisi irronnut enemmän pelattavaa. Useita juonen kannalta oleellisia kohtauksia sivuutetaan kertojanäänellä ja still-kuvilla. Esimerkiksi Coralinen taistelu lepakoita vastaan ei tekijöiden mielestä ansaitse pelattavaa käsittelyä, vaikka pelin aikaisemmassa vaiheessa kyllä pumpataan kokemukseen pituutta juoksuttamalla tyttöä ympäri taloa erilaisten esineiden perässä.

Lisensseillä myydään kaikenlaista roskaa, mutta nyt kynnetään kyllä tavallistakin syvemmissä vesissä. Koko paketissa tuoksahtaa mätä pienen budjetin ja kiireen löyhkä. Jotain on pitänyt saada äkkiä pihalle elokuvan kylkiäisiksi, laadusta niin väliä. Ruma rahastus lasten ja teini-ikäisten kustannuksella on aina vastenmielistä.

Kun perheen teini elokuvan nähtyään ja kirjan luettuaan hinkuaa Coralinea myös konsolille, kannattaa vanhempien kertoa jälkikasvulleen ikävät uutiset. eDomen setä fanittaa Neil Gaimania ja tämän tuotantoa lähes varauksetta, on lukenut sekä Coralinen että siitä tehdyn sarjakuvan ja aikoo ostaa elokuvan omaksi heti kun se vain ilmestyy DVD:lle. Tällä auktoriteetilla hippi valistaa, että Coralinen peliversiosta ei voi tulla suurimmallekaan fanille kuin paha mieli.

Tekijä: Art Co. (DS), Papaya Studio (PS2, Wii)
Julkaisija: D3Publisher
Testattu: PlayStation 2
Saatavilla: Nintendo DS, Nintendo Wii, PlayStation 2
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.coralinethegame.com
Juho Anttila