Virginia – jos David Lynch tekisi pelin, se olisi tämä (Mac, PC, PS4, Xbox One)

Tekijä: Variable State
Julkaisija: 505 Games
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: Mac, PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Pentium G4400, 2 Gt muistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: ladattava peli, hinta 9,99 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://variablestate.com/projects/virginia
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Mitä tapahtuisi, jos David Lynch tekisi pelin? Todennäköisesti se olisi jotain aivan kamalaa, sillä perinteisesti leffaohjaajat eivät ole oikein pelimaailmassa päteneet.

Mutta jos leikitään, että Lynch osaisi tehdä pelejä ja lähtisi hommaan tosissaan, mitä siitä seuraisi? Voisin hyvin lyödä vetoa, että tulos voisi olla jotain Virginian kaltaista.

Eräs interaktiivisen fiktion keskeisistä ongelmista on ristiriita tarinan yhtenäisyyden ja pelaajan vaikutusmahdollisuuksien välillä. Mitä enemmän pelaajalle annetaan vaikutusvaltaa tarinan rytmityksessä ja kulussa, sitä enemmän sen yhtenäisyys kärsii. Jokainen on varmasti törmännyt tilanteisiin, joissa vaikkapa komentaja Shepard törttöilee sivutehtävien parissa, kun universumin tuho on jo kynnyksellä. Toisaalta jos pelaajalla ei ole vaikutusvaltaa, hän tuntee olevansa pelkkä katsoja. Ja koska kyse on kuitenkin interaktiivisesta tarinasta, sitä vaikutusvaltaa ja interaktiota pitäisi olla.

Olen erityisen suurella mielenkiinnolla seurannut viime vuosina ilmestyneitä narratiivisia kokemuksia, jotka ovat leikitelleet tällä tasapainolla ja kyseenalaistaneet sitä. Esimerkiksi Kentucy Route Zero on suorastaan erinomainen esimerkki siitä, miten videopelit voivat kertoa tarinaa uniikilla ja tyydyttävällä tavalla. Suosittelen lämpimästi.

Tuorein kokeilija on Virginia, joka ei edes väitä olevansa peli. Ei ole pelkkää söpöilyä ja kikkailua, kun pelin alkuruudussa kehoitetaan painamaan X-nappia tripin aloittamiseksi. Ja voi pojat, mikä trippi se onkaan!

FBI:stä päivää

Virginia on ensisilmäyksellä tarina kahdesta FBI:n agentista, jotka kesällä 1992 matkustavat pieneen kaupunkiin Virginian osavaltiossa tutkimaan kadonneen pojan tapausta. Tästä alkaa outo matka, jossa on selvästi ammennettu vaikutteita niin David Lynchin elokuvista kuin Twin Peaks -sarjastakin. Ei mitään suoria viittauksia, vaan enemmänkin yleistä tyyliä, tunnelmaa ja keinoja. Myös indie-peliskenessä rakastetun pelin maineen tienannut 30 Flights of Loving mainitaan avoimesti eräänä vaikutteena, mikä kertonee siihen tutustuneille jo aika paljon siitä, mitä on tulossa.

Itse yllätyin totaalisesti siitä, miten outoihin ja erikoisiin suuntiin Virginian tarina lähtee seuraavien reilun kahden tunnin aikana. Peli leikittelee epäluotettavilla kertojilla, sekoittelee saumattomasti ja ilman ennakkovaroituksia unia, todellisuutta, kuvitelmia ja eri aikakausia. Joskus mennään menneisyydessä, sitten tulevaisuudessa, sitten taas vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa, joka olisi voinut olla, ennen kuin hypätään takaisin päiväuneen.

Hyvin outoa tunnelmaa korostaa Prahan kaupungin filharmonisen orkesterin soittama soundtrack, joka sopii peliin kuin nyrkki silmään. Se toimii erityisen hyvin sen takia, että kehitystiimi on tehnyt jotain, mitä harva tiimi uskaltaa ja ottanut käytännössä pelaajalta kaiken vaikutusvallan pois.

Virginiaa toki pelataan ihan hahmoa ohjaamalla, mutta tavoitteet ovat hyvin yksinkertaisia. Joskus kävellään käytävää pitkin kohti sen päässä olevaa ovea. Muita ei voi avata, eikä niiden – tai käytävällä olevien tavaroiden – kanssa voi edes tehdä mitään. Toisinaan istutaan hiljaa autossa ajamassa Virginian iltaruskossa metsien läpi.

Kehitystiimi on ammentanut vaikutteita elokuvista ja TV-sarjoista nimenomaan rytmityksen ja leikkauksen osalta. Tuloksena on hyvin erikoinen ja ensi alkuun outo pelikokemus. Sitä istuu pomonsa toimistossa saamassa tältä tehtävää. Pomo ojentaa FBI:n kansion, jota ehtii lukea hetken ennen kuin peli hyppää hissiin, jossa hahmo tuijottaa samaista kansiota. Pari sydämeniskua myöhemmin hypätään taas, nyt seisomaan oven taakse FBI:n kellarissa, uuden parin oven taakse. Sieltä ponnahdetaan autoon ja niin edelleen.

Juuri tämä ennalta suunniteltu leikkaus ja rytmitys ovat suuri syy sille, miksi se Prahan filharmonisen orkesterin soundtrack toimii niin erinomaisesti: kehitystiimi tietää tarkalleen, mitä pelissä tapahtuu ja milloin. Näin musiikin huipennukset, rauhallisemmat vaiheet ja tyylin vaihdot on voitu ajoittaa suorastaan erinomaisesti ruudulla näkyviin tapahtumiin.

Outoutta koko rahan edestä

En vetäissyt vertauksia David Lynchiin ja Mulholland Driveen hihastani ihan lämpimikseni, vaan Virginia tuo vahvasti esiin Lynchin tuotannon. Se nojaa tiheästi ja voimakkaasti symboliikkaan. Pelissä ei ole ainuttakaan puhuttua (tai kirjoitettua) vuorosanaa, eikä luettavaa tekstiäkään juuri yhtään. Sen sijaan pelaaja saa itse muodostaa omat tulkintansa pelin aikana toistuvista elementeistä, teemoista ja lyhyistä kohtauksista. Joskus tärkeitä tapahtumia korostetaan takaumien avulla, mutta niiden merkitystä ei alleviivata.

Näin muodostuu pelikokemus, jonka lopussa olin itse ainakin aivan äimän käkenä. Nytkö se loppui? Mitä hittoa tässä edes tapahtui? Uudelleenpeluu nyt silmät aivan apposen auki johtolankoja, vihjeitä ja punaisia lankoja etsien ei tuottanut hirveästi enempää vastauksia. Veikkaankin, että Virginian tarinan lopullisesta pointista on yhtä monta versiota kuin sillä on pelaajiakin. Jokainen täyttää itse niihin tärkeisiin symboleihin ja kohtauksiin omat merkityksensä, omasta elämästään ja omista kokemuksistaan ammentaen.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että joskus tämä mystinen ja kryptinen kikkailu, sekä yllättävät käänteet menevät vähän överiksi ja mielestäni peli kompastuu loppumetreillä. Näin tyydyttävä huipentuma jää kokematta ja tilalle jää ehkä vähän turhankin paljon hämmennystä.

Niinpä en välttämättä sanoisi, että Virginia on mikään modernin interaktiivisen tarinankerronnan mestariteos. Sen sijaan se on kyllä ehdottomasti paikkansa arvoinen ja myös kokeilemisen, jos kokeellinen tarinankerronta ja erilaiset pelit kiinnostavat. ”Uniikki” on leima, joka liitetään liian helposti moneen peliin, mutta Virginian kohdalla se on tatuoitu kirkkaan punaisella suoraan pelin otsaan. Se on juuri sitä, mitä se haluaa olla. Anteeksipyytelemättä, selittelemättä tai kompromisseja tekemättä. Ja tiedättekö mitä? Sitä pitää ihailla.