UUSIMMAT

Ruisrock 2014: nuorison suosikkeja, nostalgiaa ja hyvää mieltä

28.07.2014 20:29 | Muropaketin toimitus

Festivaaliraportti täynnä pelkkää positiivisuutta ja iloa. Suomen Turku, Ruissalo ja Suomen paras Ruisrock. Hyvät kelit, hyvä mieli ja vielä aiempiakin vuosia parempi ”kaikille jotain” -kattaus. Maailmantähtiä, perinteiset kovat kotimaiset ja kourallinen uusia ja tuoreita, oikeasti kiinnostavia orkestereita. Nykymuotoisen Ruisrockin uusi kävijäennätys, perjantai ja lauantai loppuunmyytyjä, paikalla molempina päivinä 35 000 ihmistä ja sunnuntainakin 23 000 kävijää. Dome.fi:n asialla tuttuun tyyliin mielipiteitään laukomassa parivaljakko Mira Tulilahti ja Aki Lehti. Upeista valokuvista vastuussa Mikaela Mäkinen.

Perjantai alkaa kirmaamalla aurinkoa piiloon jättiteltan uumeniin. Telttalavan edessä on vain kourallinen ihmisiä väijymässä Cariboun electronicaa. Omituista. 

Aki: Luulin että Dan Snaith eli Caribou olisi nuorisolle se toiseksi kovin juttu David Guettan lisäksi perjantaina. 

Mira: Flow-festivaali olisi ollut varmasti tyytyväinen jos Caribou olisi soittanut siellä. Teltta olisi taatusti ollut tupaten täynnä. Mutta turha kitistä, jos kaikki eivät ymmärrä hyvän päälle. Cariboulla on kunnon keikkakokoonpano mukana. Biisithän voisi esittää myös mies ja läppäri -kombolla, mutta näin on paljon parempi.

Hymyilyttää. Orkesteria ei näytä haittaavan että jengiä on paikalla vain kourallinen. Ammattimaista toimintaa. Caribou on tulossa takaisin Suomeen jo syksyllä klubikeikalle Helsingin Circukseen. Sitä keikkaa ei kannata jättää väliin.

Mira: Niittylavalla soittava Example ei sano minulle yhtikäs mitään. Onko se jotain brittiläistä nuorisorockia?

Aki: Ei vaan yksi ukko, Elliot John Gleave, ja tyylinä tanssimusa. Drum and bassia, big beatia ja vähän dubstepia.

Tasainen tanssipoljento alkaa ja jatkuu jatkumistaan.

Mira: Onhan tämä nuorisolaismusaa, maa heiluu jalkojen alla pentujen pomppiessa. Tämä yksi biisi on kestänyt jo puoli tuntia. Vai vaihtuiko se jossain vaiheessa? 

Juniorit tanssivat ja aurinko paistaa ja kaikkia naurattaa, enempää ei voi vaatia. Examplen tahtiin tamppaavat nuoret saavat juuri sitä, mitä haluavat. Siirrymme kohti Rantalavaa, jolle kohta kapuaa vähän vanhempaa väkeä. The Offspringia ei ole tullutkaan nähtyä keikalla vuosikausiin

Aki: Rantalavan bäkkärillä on rantasauna. Tiesittekö että The Offspringin laulaja Dexter Holland on kova saunafani? Hän on vieraillut Suomessa saunomisen MM-kilpailuissakin, incognito. Tunnistikohan miestä kukaan? Nyt ainakin tunnistaa.

Bändi veivaa 20 vuotta sitten ilmestyneen Smash-albuminsa kokonaisuudessaan läpi, ja lavan eteen on ahtautunut järjetön määrä kaikenikäistä jengiä. Touhu näyttää lavan reunalta katsottuna hurjalta. Järkkärit nostavat puolitajutonta porukkaa aidan yli turvaan.

Mira: Miksei Holland kehota jengiä ottamaan askelta tai kahta taaksepäin? Tai ehkä meno on eturivissä aina tuollaista.

Aki: En muista. Viimeksi olen tainnut katsoa keikkaa eturivistä joskus 1990-luvun lopulla. 

Siirrymme tsekkaamaan loput keikasta yleisön puolelta. Hauskaa nostalgiapunkkia. Tai punkkia ja punkkia. Pop-punkkia. Punk-poppia. Mitä onkaan. Hyvälle tuulelle kohkauksesta ainakin tuli. Vuosi 1994 ja 2014 ovat yksi ja sama asia.

Perjantain pääesiintyjä soittaa muiden biisejä levyltä. Perjantain pääesiintyjä soittaa omia biisejään kovalevyltä. Perjantain pääsesiintyjä on dj. Perjantain pääesiintyjä on David Guetta.

Aki: Tähän väliin pitäisi varmaan heittää sellainen setämäinen ruikutus. Tämä ole mikään Ruisrock, vaan Ruispop! Lavalla joku dj! Toista se oli silloin kun minä olin nuori!

Mira: Onhan sillä omiakin biisejä!

Aki: No on, on. En ollut tosissani. Onhan tämä nyt aivan helvetin siistiä!

350 00 ihmistä hyppii ja bailaa Guettan tahdissa ja Niittylavan edusta ei enää pelkästään tärise. On kuin seisoisi trampoliinilla. Valoshow on upea ja kaikilla on hauskaa. Meilläkin. Täsmäisku kohdeyleisölle. Ruisrock onnistuu ja loppuunmyyty perjantai on nätisti paketissa.

Lauantai näyttää ainakin paperilla perinteiseltä Ruisrokin suomirock-päivältä. On Anna Abreuta, Happoradiota, Popedaa, Haloo Helsinkiä! ja Jenni Vartiaista. Sekaan on kuitenkin piilotettu esimerkiksi Veronica Maggio, Future Islands ja Studio Killers. 

Päivä alkaa suomalaisen elävän legendan keikalla, joka ei ole koskaan soittanut suomirokkia. J. Karjalainen ei petä taaskaan. 

Aki: Moinen ei taida edes olla mahdollista, ei tuolla bändillä ja biiseillä. Karjalaisen hiteistä saisi koostettua varmaan vaikka kolmen tunnin mittaisen setin. 

Mira: Rumpali Janne Haavisto on ihana!

Aki: Jukka laulaa taas välillä mikin ohi. Se taitaa olla merkki siitä, että myös hänellä itsellään on hauskaa. 

Mira: Rumpali Janne Haavistolla on mahtava meininki!

Aki: Karjalainen esittelee yli vuosi sitten ilmestyneen levynsä biisejä edelleen uusina biiseinä. Ne kuulostavat siltä, kuin olisivat olleet setissä mukana aina. Ja tämä oli siis kehu!

Mira: Rumpali Janne Haavisto on iso, ihana ja karismaattinen nallekarhu!

Missä se Väinö on? -hitin jamitteluversio on hullun hauskaa menoa. Yleisöstä lähtee melkein yhtä paljon ääntä kuin bändistä sen kysellessä Väinön perään. Karjalaisen orkesteri taitaa olla Suomen paras livekokoonpano tällä hetkellä. 

Mira: Rumpali Janne Haavisto on paras!

Miran Haavisto-psykoosi haihtuu vasta kun Popeda aloittaa rokkaamisen Rantalavalla. Me olemme hengähtämässä bäkkärillä, mutta orkesterin musisointi kantautuu sinne asti. 

Aki: Hei, nyt se juoma naamariin! Haluan katsomaan Pate Mustajärveä ja sen aivan liian kireitä farkkuja. Ainakin yhden biisin ajaksi.

Mira: Hyi helvetti, Pate Mustajärvi! Popeda on aivan kamalaa kuraa. En vaan pysty ymmärtämään orkesterin diggailua missään muodossa. 

Aki: Varsinkin Popedan ironinen diggailu on maailman väsyneintä touhua. Rumba-lehti sen taisi aloittaa jo vuosia sitten iskemällä Mustajärven lärvin lärpäkkeensä kanteen. Mutta hei, eikö meidän ollut tarkoitus löytää kaikista esiintyjistä jotain positiivista? Käydään nyt ainakin kurkkaamassa keikkaa.

Popeda soittaa biisejään läpi automaattivaihde päällä ja laulaja Mustajärvi rokkikukkoilee. Tuskin hän on ihan tosissaan, eiköhän 58-vuotias mies osaa jo nauraa itselleen. Toivottavasti.

Seuraavasta suomalaiskonkarista ei löydy staran elkeitä, ei sitten niin millään. Pepe Willberg ei ole ollut missään vaiheessa poissa, mutta silti hän teki tänä vuonna upean comebäkin. Tehosekoittimen Matti Mikkolan avustuksella Suomen komeimman äänen omistaja on taas siellä missä pitääkin. Willbergin paikka on Ruisrokin jättilavalla, eikä missään pizzeriannurkassa. Turussa on mukana koko jättimäinen Pepe & Saimaa -levyllä esiintynyt kööri: rokkibändi, kuoro, jousisoittimet ja puhaltimet.

Aki: Melkoinen miksaajan painajainen. Kuulostaa silti todella hyvältä, vain pillit tuntuvat hukkuvan metelin alle. Hienon älytön veto soittaa levyn kappaleet kokonaisuudessaan pitkine jamittelukohtineen. 

Mira: Vähän ehkä yliarvostettu projekti koko Pepe & Saimaa. Tällä kadulla on hieno biisi, mutta loput levystä, kuten nämä liveversiotkin ovat vain paisuttelua paisuttelun vuoksi. Pepen lauluääni on kyllä aivan uskomattoman hyvässä kunnossa 67-vuotiaaksi. Homma näyttää liiankin helpolta.

Willbergia ei ole tullut katsomaan aivan niin paljon ihmisiä kuin olisi voinut luulla. Laulaja vaikuttaa silti onnellisen tyytyväiseltä kappaleita tulkitessaan, ja niiden välissä vähän ujolta. 

Aki: Pepe on nimenomaan laulaja ja tulkitsija, ei esiintyjä. Hän on aivan yhtä ujon oloinen silloinkin kun soittaa yksinään pienemmän yleisön edessä. 

Mira: No huhhuh, coveri Beach Boysin God Only Knows -biisistä! Eli suomeksi Taivas vain tietää. Tuon esittäminen vaatii melkoista pokkaa.

Aki: Silmäkulma kostui. Pepe esitti Jormasin alun perin suomeksi levyttämän kappaleen nyt vasta toista kertaa koskaan keikalla. Mitä tähän nyt enää voi sanoa? Kylmät väreet ja posket märkänä.

Niin upean keikan kuin Willberg kumppaneineen soittaakin, niin seuraava esiintyjä laittaa vielä paremmaksi. Yhdysvaltalaisen Future Islandsin veto on koko festareiden paras. Vaihtoehtoista synapoppia soittavan bändin laulaja Samuel Herring on karismaattisuudessan aivan käsittämätön ukko. Suuren yleisön tietoisuuteen viime keväänä esiintymisellään David Lettermanin showssa nousseen bändin biisimateriaali ei ehkä ole maailman kekseliäintä, mutta se ei haittaa.

Mira: Samuel ”Samu Silakka” Herring ei teeskentele. Hän vain eläytyy biiseihinsä ja touhu voi näyttää aluksi asiaan perehtymättömältä koomiselta.

Aki: Pakeneva hiusraja, housuihin tungettu paita ja valkoisen miehen tönköt tanssimuuvit ja silti Herring on pelkkää karismaa. Mies uskoo joka sanaan jonka suustaan päästää. Koko bändin esiintyminen lepää hänen harteillaan, muiden soittajien vain möllöttäessä paikoillaan.

Mira: Toivottavasti bändi ei jää vain yhden hitin ihmeeksi. Tuorein levy Singles on täynnä mahdollisia hittibiisejä.

Aki: Herringin tapa vaihdella puhtaan ja murinalaulun välillä taitaa olla äänihuulille todella rankkaa. Useampi vuosi tuolla tyylillä ja puhtaat vokaalit voi kohta unohtaa. Aivan uskomattoman hieno veto ja jokainen Louna-lavan eteen sattumalta eksynyt poistui paikalta aivan taatusti fanina. 

Sunnuntaina ensimmäinen näkemämme stara on räppäri Wiz Khalifan oma kokki. Tietysti hip hop -staralla pitää olla oma kokki mukana. Kokki kiukuttelee Niittylavan bäkkärillä. Hassu ukko. Mikään ei kelpaa. Savu nousee grillistä ja äijä hokee fuck-sanaa.

Lounalavalla soittavan The 1975 -orkesterin nuorilla soittajapojilla on paljon parempi meininki. Juniorit ovat rehellisen innoissaan saamastaan vastaanotosta ja pelkkää hymyä.

Aki: Tämä on juuri parasta festareissa. Menet väijymään jotain bändiä josta et tiedä yhtikäs mitään ja keikan jälkeen olet fani. Jos kuulisin The 1975:n indie-poprokkia radiosta, niin tuskin kiinnittäisin siihen mitään huomiota. Hiton hyviä biisejä, mutta teksteistä ei taida juurikaan sisältöä löytyä.

Mira: Lyriikoihin ei ole tullut sen tarkemmin tutustuttua, mutta tuskin ne mitään taidetta ovat. Biisit on siunattu muun muassa nimillä Sex, Chocolate ja Girls. Jokin bändissä silti kiehtoo.

Aki: Diggasin basistista. Simppeleitä biisejä, joihin nuori mies soitti hyvällä tavalla liikaa.

Sueden keikka on periaatteessa puhdasta nostalgiaa, mutta moinen ei menoa haittaa. Suede voidaan varmaan luokitella comeback-bändiksi, joka ratsastaa vanhalla maineellaan, vaikka sen viime vuonna julkaistu Bloodsports-levy onkin oikein toimiva kokonaisuus. Bändi on viime aikoina soittanut keikkoja, joilla ollaan kuultu kakkosalbumi Dog Man Star kokonaisuudessaan.

Aki: Jee, Introducing The band! Dog Man Starin eka biisi! Tuleekohan sieltä koko levy?

Seuraavaksi isketään kehiin kuitenkin Electricity ja siitä eteenpäin keikka on pelkkää hittiputkea. Se on oikea valinta, vaikka uuden levyn biisejä olisi mieluusti kuullut enemmänkin. Nyt siltä soitetaan vain yksi kappale.

Mira: Trash, Filmstar, Animal Nitrate, The Drowners ja Beautiful Ones. Eipä kehtaa valittaa. Brett Anderson on 46-vuotias, mutta hänen karismaattisessa ja seksikkäässä lavaesiintymisessään ei ole mitään pakotettua. Jos nostalgia on jollekulle kirosana, niin olisi kannattanut tulla katsomaan tämä keikka. Yksi festivaalin parhaita vetoja.

Sueden mahtikeikan jälkeen sunnuntain loput esiintyjät eivät valitettavasti tunnu oikein miltään. Ja koska tämän on tarkoitus olla raportti täynnä iloa, niin päätämme jaarittelun hyviin fiiliksiin. 

Kiitos Ruisrock 2014! Näemme jälleen ensi vuonna.

Tsekkaa vielä hieno yli viidenkymmenen kuvan galleria. 

Teksti: Mira Tulilahti & Aki Lehti
Kuvat: Mikaela Mäkinen