Agenttiparodia Spy – vakoojan asussa parodioi vain itseään

Ensi-ilta: 5.6.2015
Alkuperäisnimi: Spy
Ohjaus: Paul Feig
Käsikirjoitus: Paul Feig
Pääosissa: Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham & Rose Byrne
Pituus: 120 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Naiskonttorirotasta sukeutuu mestariagentti.
Arvostelija: Martta Kaukonen

Spy – vakoojan asussa nauraa rumille, lihaville ja pitkille naisille.

Susan Cooper (Melissa McCarthy) raataa CIA:n kellarissa analyytikkona. Hänen tehtävänsä on huudella ohjeita hurmaavan agentin Bradley Finen (Jude Law) korvanappiin, kun tämä niittää kentällä konnia halki poikki ja pinoon. Susan on läpeensä ihastunut komeaan työpariinsa, joka ei tietenkään aavista mitään.

Kun Bradley kuolee työtehtävissä, Susan saa tilaisuutensa ja pääsee kokeilemaan siipiään tositoimissa. Homma ei olekaan mikään läpihuutojuttu, sillä vastassa on kylmäverinen rikollispomo Rayna Boyanov (Rose Byrne), joka ei tunne armoa. Kaiken huipuksi itseään täynnä oleva idioottivakooja Rick Ford (Jason Statham) ei usko Susanin lahjoihin ja päättää hoitaa tehtävän omiin nimiinsä.

Onneksi Susan saa avukseen vanhan kollegansa Nancy B. Artingstallin (Miranda Hart).

Ohjaaja Paul Feig tunnetaan parhaiten televisiotöistään. Varsinainen helmi oli hänen luomansa sarja Freaks and Geeks, joka nimensä mukaisesti seurasi high schoolin outolintujen ja nörttien elämää. Älykäs ja lämminhenkinen sarja nauroi kummajaistensa kanssa, ei heille.

Samaa lämpöä oli myös suorastaan anarkistisessa komediassa Morsiusneidot, jossa naiseuden normeja venytettiin niin, että ne paukkuivat. Elokuvan kantava voima oli moottoriturpa Melissa McCarthy, jonka lihava vartalo sotii Hollywoodin kauneusihanteita vastaan. Hän tuo mieleen 1980-luvun mestarikoomikon Roseanne Barrin myös siksi, että kumpikin on yhtä hävytön, härski ja radikaali. Morsiusneidot otti kaiken irti McCarthyn lahjoista ja sai katsojan ulvomaan naurusta.

Morsiusneitojen jälkeen McCarthysta on tullut Feigin luottonäytteljä, jolle tämä kirjoitti myös uutuuskomediansa Spy – vakoojan asussa pääroolin. Elokuvaa ei uskoisi saman ohjaajan tekemäksi. Asenne on aivan toinen; tällä kertaa niin sanottuja luusereita pilkataan ja ivaaminen alkaa melkein ensimmäisestä kohtauksesta. Komistusagentti Bradley Fine kutsuu Susanin illalliselle. Hän ojentaa tälle sormusrasian. Susan-parka on niin hölmö, että luulee saavansa kihlasormuksen, vaikka rasiassa onkin kamala rihkamakaulakoru.

Miten moinen läskikasa voi kuvitella, että Jude Law’n näköinen mies kosisi häntä!

Nöyryyttäminen saa jatkossa lisää kierroksia. Susan saa pomoltaan toinen toistaan hirveämpiä identiteettejä. Hän joutuu esittämään esimerkiksi vanhaapiikaa, jolla on ties kuinka monta kissaa, ja käyttämään murmelilta näyttävää peruukkia. Susan sählää kuin säälittävä versio Nolojen tilanteiden mies Mr. Beanistä.

Sen helpommalla ei pääse englantilaiskoomikko Miranda Hart. 185 senttiä pitkä nainen nauratti itseironisessa komediasarjassaan Miranda, jossa hän vitsaili roisisti omasta ulkonäöstään. Tällä kertaa vitsit ovat pikemminkin ilkeää ivailua. Kuinkahan monta kertaa katsoja muka jaksaa nauraa sille, että nainen yltää ottaa tavaroita kaapin ylähyllyltä? Spyn huumori on muutenkin todella tympeää ja asenteellista.

Susan saa kintereilleen italialaisen agentin Aldon (Peter Serafinowicz), joka rakastuu Susaniin – tai pikemminkin tämän rintoihin – ensinäkemältä. Loppuelokuvan ajan Aldo käyttää joka ikisen tilaisuuden kähmiäkseen niitä. Vitsi saattoi toimia Spede Show:ssa 80-luvulla, kun Vesku lähenteli Hannele Lauria puistonpenkillä, mutta se oli 30 vuotta sitten.

Spy – vakoojan asussa on olevinaan agenttielokuvaparodia. Tuntuu siltä, että tämä idea on unohtunut ohjaajalta melkein heti kuvauksien alettua. Mainoksessa McCarthy poseeraa kultamaalissa kimaltaen kuin Bond-tyttö Shirley Eaton vuonna 1964 ilmestyneen elokuvan 007 ja kultasormi julisteessa, tosin naurettavat vaatteet päällä.

Spy alkaa lupaavasti Ivy Levanin biisillä Who Can You Trust, joka on herkullinen pastissi Bond-elokuvien teemakappaleista. Myös alkutekstien grafiikka nostaa hattua Bondeille. Ensimmäinen kohtauskin onnistuu vielä tavoitteessaan. Bradley Finen keikka menee putkeen ja hän onnistuu listimään roistoja yli-inhimillisillä taidoilla. Hilpeyttä herättävät myös toimintaelokuvien vakioklisee eli taistelukohtauksia korostavat hidastukset.

Sitten parodia unohtuukin ja huumoria revitään enimmäkseen McCartneyn ja Hartin kustannuksella.

Sekoilun valopilkku on Jason Statham narsistisen pölkkypään roolissa. Statham parodioi itseään herkullisesti. Toimintaelokuvien konkarilla tuntuu riittävän itseironiaa. Hänen kohelluksensa tuo mieleen 60-luvun agenttiparodian Maxwell Smart. Elokuvassa vilahtaa myös Ukrainan vuoden 2007 Euroviisu-edustaja Verka Serdjutška – ei aavistustakaan, miksi. Räppäri 50 Centillä puolestaan on jopa pieni puherooli.