Arvostelu: Jobs on tylsä ja ennalta-arvattava elämäkerta

Alkuperäisnimi: Jobs
Ensi-ilta: 20.9.2013
Ohjaaja: Joshua Michael Stern
Käsikirjoittaja: Matt Whiteley
Pääosissa: Ashton Kutcher, Josh Gad, Lukas Haas, Dermot Mulroney
Elokuvan pituus: 127 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Miksi katsomme elämäkertaelokuvia? Haetaanko niistä oppia elämästä, rakkaudesta tai bisneksestä? Toimivatko ne inspiraation lähteenä? Vai ovatko ne vain ajantappoa ja tarinoita siinä missä kaikki muutkin? Koska oli miten oli, en keksi yhtään hyvää syytä katsoa Jobs-elokuvaa.

Huonoja syitä toki riittää. Ehkä jotakuta kiinnostaa nähdä, miten hyvin Ashton Kutcher onnistuu imitoimaan Jobsia. Ainakin hän yrittää kovasti kopioida käkkärämäntyasentoa ja pohdiskelevasti asemoituja käsiä. Kenties ihmettelette, miten monen vuosikymmenen kehitys on onnistuttu tiivistämään kaksituntiseen elokuvaan. Melko tylsästi. Tai sitten haluatte tietää, miten Applen perustaja sai kenkää, palasi takaisin ja pelasti kuoleman partaalla olleen yhtiön. No, se tuli tuossa jo oikeastaan kerrottua.

Tarina alkaa aikahypyllä. On vuosi 2001 ja Steve Jobs esittelee iPodin ensimmäistä kertaa Applen omalle väelle. Musiikki innostuu, Jobs hymyilee kainosti ja yleisössä istuva Jonny Ive (Giles Matthey) on koko sydämestään mukana. Muotoilupäällikön tunnistaa helposti ulkonäön perusteella, eli ainakin roolitus on siinä mielessä onnistunutta.

Sitten palataan takaisin alkuun tai ainakin Jobsin legendan alkuun. Tämä ei nimittäin ole elokuva ihmisestä nimeltä Steve Jobs, vaan visionääri-bisnespyhimys-Jobsista, jonka määrätietoisuus tuhosi ihmissuhteita, mutta synnytti maailman makeimpia kuluttajaelektroniikkatuotteita. Siis muovisia ja metallisia purkkeja, joiden sisällä on piirilevyjä. Vekottimia.

En ole uskonnollinen ihminen, mutta en silti valitsisi idolikseni henkilöä, jonka suurin saavutus on ollut saada muut tekemään maailmaan lisää pömpeleitä. Ei sillä, että tämä elokuva auttaisi edes sellaisia, jotka haluavat oppia palvomaan Steve Jobsin muistoa.

Elokuva käy tunnollisesti läpi Jobsin legendan keskeisimmät tapahtumat: yliopiston kampuksella paljain jaloin dallaileva kapinallinen jättää opinnot kesken, nappailee LSD:tä, värväytyy kalligrafian oppitunnille ja löytää aisaparikseen Steve Wozniakin (Josh Gad), joka on todellinen atk-velho. Pian ollaankin jo autotallissa, jossa kootaan ensimmäisiä ompputietokoneita. Sitä seuraa Applen ensimmäinen nousu ja tuho, jonka huipennuksena Jobs saa kenkää omasta yhtiöstään.

Kuinkas sitten kävikään? Kuten lopputeksteissä kerrotaan, Apple oli taannoin markkina-arvoltaan maailman suurin yhtiö. Saman on tietenkin saattanut kuulla, jos on lukenut yhtään sanomalehteä tai katsonut yhtään tv-uutislähetystä viimeisen viiden vuoden aikana. Toisin sanottuna elokuvassa kerrottu tarina ei ole erityisen yllättävä.

Elämäkertaelokuvat ovat kuin museoita, joissa historia näyttäytyy muutaman monumentin kautta. Valtaosa jää pinnan alle ja on museon henkilökunnan ammattitaidosta kiinni, kuinka hyvän kuvan kokonaisuudesta näytteilletuodut esineet antavat. Jobsin historiaa psykologisoidaan jonkin verran – ”kuka hylkää lapsensa?” hän ulvoo happopäissään ja päätyy tietenkin itse myöhemmin hylkäämään oman lapsensa – mutta henkilöhistoriasta ei silti varsinaisesti haeta vastauksia.

Elokuvallisesti Jobs on mitätön tapaus. Kalifornian menneet vuosikymmenet on retusoitu minun silmääni uskottavasti, mutta toisaalta siihen melkein riittävät hassut prillit ja erikoiset tukkamallit. Kaiken keskiössä on Kutcher-Jobs-ristisiitos, joka haiskahtaa yliyrittämiseltä. Jobs on räjähtämäisillään. Jobs hurmaa. Jobs käyttäytyy sekopäisesti. Hiilipaperia on kulunut tätä roolia rakennettaessa.

Ensimmäinen iPod pulpahti maailmaan 2001, eikä Jobs-elokuva astu sitä lähemmäs nykyhetkeä. Elokuvassa Jobs näytetään jästipäänä, joka oli lopulta aina oikeassa. Oikea Steve Jobs yritti hoitaa haimasyöpäänsä niin sanotuilla vaihtoehto- eli humpuukihoidoilla. Hän kuoli 2011. 

Edes Steve Jobs ei ansaitse näin latteaa elämäkertaa.