Arvostelu: Kung Fu Panda 2 jatkaa samaa kepeää rataa

Alkuperäisnimi: Kung Fu Panda 2
Ensi-ilta: 10.6.2011
Ohjaaja: Jennifer Yuh
Käsikirjoittaja: Jonathan Aibel, Glenn Berger
Pääosissa: Jack Black, Angelina Jolie, Jackie Chan, Gary Oldman, Seth Rogen, Jean-Claude Van Damme, Dustin Hoffman, Lucy Liu, Michelle Yeoh / suomalaiset äänet: Tuomas Uusitalo, Ismo Kallio, Matleena Kuusniemi, Kari Ketonen, Arttu Wiskari, Tommi Evilä, Iina Kuustonen
Elokuvan pituus: 92 minuuttia
Ikäraja: K7
Elokuvan kotisivu: www.kungfupanda.fi

Kung Fu Panda 2 on elokuvamaailman pirtelö. Se maistuu hyvältä, on rakenteeltaan tasalaatuinen, sujahtaa helposti alas ja menee muistoissa helposti sekaisin sitä edeltäneen pirtelön kanssa. Vaan eipä se suuremmin haittaa, sillä eihän jokaista sokeripaukkua tarvitse päiväkirjaan kirjata.

Kolme vuotta sitten teattereissa nähty Kung Fu Panda oli iloinen yllätys. Sen vahvuudet, eli kepeä hengailu, ripeä toiminta ja pirteä ilmiasu, on onnistuttu siirtämään jatko-osaan melko uskollisesti. Nyt Po-panda (Jack Black) taitaa pelätyn kung fun, mutta hänen menneisyydessään on musta aukko, jonka selvittämiseksi täytyy matkata kauas.

Kuten edeltäjänsä, myös Kung Fu Panda 2:n seurassa on mukava hengata. Tarkoitan, että juonella ei ole ihan kauheasti väliä (käsi pystyyn, jos muistat Karate Kid 2:n tapahtumat – niinpä), vaan tärkeintä on ihastella ruudun vilskettä. Harva Po-pandan möläyksistä jaksaa isommin naurattaa, mutta toisaalta ne eivät synnytä myötähäpeääkään.

Moni kuluttajien rahoja halajava Hollywood-raina kestää nykyään päälle kaksi tuntia. Tietokoneanimaatiot ovat onneksi niin julmetun kalliita, että leffat pysyvät maltillisen pituisina. Sivuhahmoja on monta, mutta niitä käytetään oikeaoppisesti vain mausteena, eikä yritetäkään antaa jokaiselle mahdollisuutta loistaa samalla tavalla. Sekin on hoidettu fiksusti, että vaikka kyse on syntytarinasta, suurin osa elokuvasta kuluu nykyhetkessä hutkiessa ja mätkiessä. Virtaviivaisuus on poikaa.

Eihän tämä mikään täydellinen kung fu -pätkä ole. Toiminta on turhan usein strobona välkkyvää sekametelisoppaa, kun siinä saisi olla Sunzin Sodankäynnin taito -tyyppistä selkeyttä. Sen sijaan elokuvan yleinen ilme miellyttää minua yhä edelleen. Vahvimmin tyyliteltyjä ovat alkujakso ja Pon takaumat, mutta välillä itse elokuvakin uskaltaa heittäytyä hassun näköiseksi, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy.

Arvio perustuu englanninkieliseen versioon.

Arvostelija: Olli Sulopuisto