Arvostelu: Kylmä ja armoton The Girl With The Dragon Tattoo jättää onton olon

Alkuperäisnimi: The Girl With The Dragon Tattoo
Ensi-ilta: 21.12.2011
Ohjaaja: David Fincher
Käsikirjoittaja: Steven Zaillian
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Stellan Skarsgård
Elokuvan pituus: 160 minuuttia
Ikäraja: K15
Elokuvan kotisivu:  www.dragontattoo.net

Oli aika, jolloin David Fincherin ohjaamien elokuvien ensi-iltojen välissä saattoi kulua useita vuosia. Onneksi niin ei enää ole, sillä hän on ehdottomasti yksi Hollywoodin taitavimpia tekijöitä, jonka epäonnistumiset ovat kiinnostavampia kuin useimpien muiden onnistumiset.

On helppo kuvitella monta syytä, jotka saivat Fincherin kiinnostumaan Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta, mutta vastapainoksi yksi suuri kysymys jää avoimeksi: miksi tehdä uusintaversio?

Ei sillä, että ruotsalaisten Miehet jotka vihaavat naisia -filmatisointi olisi erityisen onnistunut. Itse asiassa tämän version käsikirjoittaja Steven Zaillian on sanonut, ettei hän ole vieläkään nähnyt alkuperäistä elokuvaa, joten kyseessä ei ole niinkään elokuvan uusintaversio kuin uusi tulkinta kirjasta.

Hollywood-version juoni on varsin lähellä ruotsalaista, joskin siitä on viisaasti karsittu tyhjäkäyntiä ja turhan selitteleviä sivupolkuja – tosin kummasti tämäkin elokuva kestää 2 tuntia ja 40 minuuttia. Sitä paitsi tarina on tähän mennessä jo melkein kaikille tuttu, joten siitä on turha turista sen enempää. Jos joku ei siitä vielä tiedä, niin toivotan hyvää matkaa kansankodin itseruoskinnan äärelle. Luvassa on kieroutuneita tehtaanomistajia, piilonatseja ja seksiä väkivallalla sekä ilman.

Unohdetaan siis Larssonin juonittelut ja keskitytään itse elokuvaan. Millainen se on? Helpon selityksen löytää kuuntelemalla musiikkia. Trent Reznorin ja Atticus Rossin sähköinen score kihisee kaiuttimissa kuin ihon alle muninut syöpäläinen. Siitähän tässä maailmassa on kyse: pinnat on puunattu kiiltäväksi ja isäntäperhe on yhtä hymyä, mutta koko ajan tekisi mieli huutaa ”JÄVLA SATAN!” ja ajaa vieraat umpihankeen Mora kourassa.

Koska David Fincher on perfektionisti, myös elokuvassa kaikki on puunattu viimeisen päälle. Elokuvaaja Jeff Cronenweth ja tuotantosuunnittelija Donald Graham Burtkin ovat mukana jo neljättä kertaa. Ulkokuvat filmattiin Ruotsissa ja sen huomaa, vaikka kaiken yllä leijuukin koko ajan samanlainen ahdistavan tunkkainen siniharmaus, oltiinpa sitten ahtaiden kujien Tukholmassa tai raikkaassa saaristomaisemassa.Yksityiskohdat ovat hallussa, sillä kahvi juodaan Wayne’s Coffeen kupeista ja Mikael Blomkvist ostaa lähikaupasta ruotsalaisen Läntmannenin Mjau-merkkistä kissanruokaa.

Niin, elokuva tosiaan tapahtuu Ruotsissa. Aksentit ja muu kielellinen venkoilu on hoidettu hyvin, eli se ei pistä häiritsevästi korvaan. Toisinaan moikataan sanomalla ”hej hej” ja nimiä yritetään lausua vähän ruotsalaisittain, mutta Punaisen lokakuun metsästyksen tyylinen murtaen puhuttu englanti on pidetty loitolla.

Vaikka tarkoituksena ei ole koko ajan vertailla Fincherin ohjaamaa elokuvaa ruotsalaisiin, näyttelijöiden kohdalla siltä ei voi välttyä. Daniel Craigin tulkitsemana kovapintainen toimittaja Mikael Blomkvist on ammattilainen, jonka itseluottamus on kokenut hetkellisen kolauksen. Hän tietää olevansa hyvä, mutta pintaan on haljennut pieni epäilyksen särö. On hauska huomata, että vaikka Michael Nyqvist ulkoisesti muistutti enemmän keskivertotoimittajaa kuin ilmeisesti ikuisesti ammattitappajakondiksessa huhkiva Craig, on jälkimmäisen näkemys hahmosta uskottavampi.

Vaan entäpä naispääosa? Ensimmäiset elokuvaversiot tekivät Lisbet Salanderia näytelleestä Noomi Rapacesta tähden. Miten kävi Rooney Maran, jota moni tuntui pitävän liian tylsänä ja tavallisena kaikkia auktoriteetteja vastustavan Salanderin rooliin? Vastaan epäsuorasti: unelmakokoonpanossani Blomkvistina olisi Craig ja Salanderina Rapace, koska Maran näyttelemänä Lisbet Salander on täysi mysteeri.

Se ei ole itsessään huono asia, mutta hahmo vajoaa turhankin kivikasvoiseksi. Rapacen Salanderiin tuntui olevan pakattuna energiaa, joka saattaisi räjähtää hetkellä millä hyvänsä, kun taas Maran Salander on viimeistä piirtoa myöten hallittu ja sulkeutunut. Hän ei anna mitään eikä hänestä saa mitään. En voi olla ajattelematta, että ronskit näyttelijät sopisivat paremmin Fincherin jääkylmiin elokuviin. Miten piristäviä olivatkaan Robert Downey Jr Zodiacissa tai jopa Brad Pitt Fight Clubissa. Toki sivuosissa nähtävät Christopher Plummer ja Stellan Skarsgård tuovat elokuvaan eloa, mutta pääpaino jää – duh – pääparille.

Mitä jää siis käteen? Elokuva, joka on oikeastaan kaikin puolin parempi kuin alkuperäisversio. Käsikirjoitus tuntuu tiiviimmältä, ohjaaja on taitavampi ja rahaa on ollut enemmän. Miksi minusta siis silti tuntuu kuin kyse olisi vain pökäleen kiillottamisesta, kuten angloamerikkalaiset sisaruksemme saattaisivat sanoa? Kyse ei ole ainakaan siitä, että sisältö jotenkin kärsisi Fincherin teknisestä osaamisesta. Ehkä vain on niin, että Larssonin tarinat eivät ole vallan kaksisia, vaan yksinkertaisesti hauskaa kioskikirjallisuutta. Kenties niistä uupuu ydin, jonka ympärille täydellisyyttä tavoitteleva eli pakkomielteinen ohjaaja olisi voinut rakentaa todella vangitsevan teoksen. Tyhjänpäiväistä arvailua, kyllä, mutta jotain ratkaisevan tärkeää The Girl With Dragon Tattoosta puuttuu.

Arvostelija: Olli Sulopuisto