Arvostelu: Titanic vetoaa tunteisiin kolmiulotteisenakin

Alkuperäisnimi: Titanic
Ensi-ilta: 6.4.2012
Ohjaaja: James Cameron
Käsikirjoittaja: James Cameron
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Kate Winslet, Billy Zane, Kathy Bates, Bill Paxton 
Elokuvan pituus: 195 minuuttia
Ikäraja: K12
Elokuvan kotisivu: www.titanicmovie.com

Titanic valloittaa valkokankaat toistamiseen. Edellisestä kerrasta on 15 vuotta ja laivan uppoamisestakin vuosisata, joten uudelleenjulkaisun motiivit ovat epäilemättä puhtaat – siis puhtaasti rahalliset. Elokuva on muunnettu kolmiulotteiseksi, mutta muuten se on pidetty ennallaan, eli Lucas-tyyppistä historian uudelleenkirjoittamista ei ole tapahtunut. Kysymys kuuluu: onko urakassa mitään mieltä? 

En voi olla peilaamatta asiaa oman Titanic-historiani kautta. Näin elokuvan teattereissa lukioikäisenä, ja silloinen reaktioni oli kädenlämpöinen pöh. Yrittäkää ymmärtää – seurueessa oli tyttöjä, Leonardo DiCapriosta oli tullut hetkellisesti maailman suurin tähti ja Terminatorit sekä Aliens olivat lähellä sydäntä. Olen luultavasti nähnyt elokuvan sen jälkeenkin, mutta erityisen tarkkaa muistikuvaa minulla ei siitä ollut.

Niinpä jälleennäkeminen oli iloinen yllätys. Titanic ei missään tapauksessa ole edes julkaisuvuotensa paras elokuva (Jackie Brown, Boogie Nights, L.A. Confidential, Jurassic Park 2, Starship Troopers ja niin edelleen), mutta on se hyvä elokuva. Tai no, ainakin osittain. 

Elokuvana Titanic on kaksiosainen hybridi, jonka liitoskohta näkyy turhankin selvästi. Alkupuolisko on kahden ihmisen rakkaustarina, peräpää taas katastrofielokuva. Kriitikko Matt Zoller Seitz on osuvasti luonnehtinut James Cameronia aikamme parhaaksi b-elokuvien tekijäksi, joka vain sattuu työskentelemään a-luokan budjeteilla. 

Voisi siis luulla, että ohjaaja-käsirjoittaja on omimmillaan silloin, kun laiva törmää jäävuoreen ja kaaos pääsee valloilleen, mutta ei. Titanicin vahvin puoli on Jackin ja Rosen lempi, tai ehkä tarkemmin sanottuna Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin välinen yhteys. 

Sillä etenkin Winslet on maaginen. Hän saapuu näyttämölle suuren hatun piilottamana, ja hetki, jolloin hän paljastaa kasvonsa ensimmäisen kerran, nostaa ihon kananlihalle. Winslet on näyttelijä, jota jaksaa katsella loputtomiin. Titanicissa onkin monta kuvaa, jolloin kamera keskittyy vain ja ainoastaan häneen, eivätkä ne tunnu koskaan tylsiltä, elottomilta tai pysähtyneiltä.

Sen sijaan DiCaprio tarvitsee toisen näyttelijän avukseen. Yksinään hän ulkokohtaisen ja ylikuntoisen oloinen, mutta kun hän pääsee viettelemään ja hurmaamaan toisen näyttelijän, kaikki muu unohtuu. Kaksikon yhteispeli on nautittavaa ja saa unohtamaan sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet. Paitsi aina välillä, kun kamera lentää ympäri Titanicia kuin etsien sopivaa paikkaa penetraatiolle. 

Elokuvantekijänä James Cameron on tarinankertoja, ja ajoittain erittäin hyvä sellainen. Esimerkiksi käsi auton huurteisessa ikkunassa -hetki saattaa tuntua kliseiseltä, mutta se johtuu juurikin Cameronin lahjakkuudesta. Se on niin tiivis ja ikoninen kuva, että jälkikäteen se tuntuu ilmeiseltä. Kyllä, mutta vasta jälkikäteen. Sama ilmiö näkyy esimerkiksi Jurassic Parkin tärisevässä vesilasissa, jota on helppo pilkata jälkikäteen, mutta unohtakaa hetkeksi kyynisyys ja muistelkaa, miten mahtavan tehokas ajatus se oli ensimmäisellä kerralla.

Ensimäiset puolitoista tuntia humahtaa ohi nopeasti. Kun laiva viimein pamauttaa pahki jäävuoreen, myös elokuva alkaa kärsiä ja kitistä. Käsikirjoituksen naiivit puolet pulpahtavat pintaan samaa vauhtia kun rakastavaisten tarina jää katastrofin jalkoihin.

Miksi tarina on pitänyt kehystää nykyhetken metakertomuksella? Miksi alussa nähtävälle Fabriziolle on vaivauduttu edes antamaan nimi, kun häntä ei juurikaan nähdä ennen lopun tappavaa savupiippua? Minkä takia Cameron on halunnut tunkea mukaan ilmeisen helppoja ironisia heittoja (teknologia = hybris) ja puolivillaista yhteiskunta-analyysiä? Pitääkö Jackin ja Rosen tarrata toisiaan koko ajan käsistä tavalla, joka peilaa heidän lopullista eroaan hyisen Atlantin syleilyssä? 

Aika on kohdellut suopeasti elokuvaa, joka on täynnä erikosefektejä. Välillä yleiskuvien tietokoneihmiset huomaa keinotekoisiksi ja osa laivan ulkokuvista vaikuttaa jotenkin muovisilta. Ehkä asiaa auttaa se, että iso osa veden kanssa lotraamisesta Titanicin sisätiloissa kuvattiin oikean veden kanssa.

3D-muunnoksesta on vaikea sanoa pahaa sanaa, mutta pari erikoisuutta siitä pisti silmään. Välillä tekstitys näyttäisi kelluvan etualalla olevan ja taka-alalla olevan hahmon välissä, ja jostain syystä leffan ainokaiseen tv-kameran näkymää matkivaan kuvaan on myös lisätty syvyysefekti. Se on outoa, koska ei ole olemassa sellaista asiaa kuin 1990-lukuinen käsivara-3d-tv. James Hornerin musiikki on fondue-juustoon upotettua, mutta niinhän se on ollut aina. 

Olen vallan tyytyväinen siihen, miltä Titanic näytti ja tuntui nyt, mutta saattaa olla, että seuraavaan katsomiskertaan kuluu jokunen vuosi.