Arvostelu Trainspottingin edelle ei kiilata, mutta silti Filth ei ole lainkaan paskempi leffaversio Paskasta

Ensi-ilta: 15.11.2013
Alkuperäisnimi: Filth
Ohjaaja: Jon S. Baird
Käsikirjoittaja: Jon S. Baird Irvine Welshin romaanin pohjalta
Pääosissa: James McAvoy, Jamie Bell, Imogen Poots & Jim Broadbent
Pituus: 94 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Irstas skottikyttä sikailee ja sekoilee
Arvostelija: Aki Lehti

Irvine Welshin tekstien pohjalta on ohjattu pari elokuvaa Trainspottingin jälkeen. Jon S. Bairdin Filth on niistä ensimmäinen, joka on katsomisen arvoinen.

Irvine Welshin Filth eli suomeksi paremmin Paskana tunnettu romaani on yksi niistä kirjoista, joiden on sanottu olevan mahdottomia filmata. Ohjaaja Jon S. Baird kertoo myöhemmin tällä viikolla ilmestyvässä Dome.fi:n haastattelussa ilmoittaneensa Welshille tavatessaan tämän ensimmäistä kertaa, että hän aikoo tehdä kirjasta leffan ja hyvän sellaisen.

Asiasta kertoessaan Baird oli tukevassa humalassa.

Vastaava röyhkeys onkin ainoa oikea tapa tehdä Filthin leffa-adaptaatio. Jon S. Baird ei pidättele elokuvassaan lainkaan, mutta ymmärtää onneksi kirjan perimmäisen tarinan. Se ei ole pelkästään kertomus douppia vetävästä, kaikkia hyväksikäyttävästä ja läpimädästä poliisista. Se on rakkaustarina ja kertomus yhden miehen matkasta hulluuteen. Tasapainoilu hillittömän mustan komedian ja rankan draaman välillä on hankalaa, mutta Baird onnistuu. Ei ihan koko elokuvan mitassa, mutta melkein.

James McAvoy on etsivä Bruce Robertson. Hän odottaa ylennystä, manipuloi kaikkia työkavereitaan, harrastaa kuristusseksiä kollegansa vaimon kanssa, soittaa törkeitä pilapuheluita, vetää kokkelia ja viinaa, ja yrittää siinä sivussa ratkoa japanilaisen opiskelijan murhaa.

Elokuva alkaa mustana komediana, jota murhatutkimus kuljettaa eteenpäin. Robertsonin huumeidenkäytön lähtiessä lapasesta hänen näkemänsä hallusinaatiot muuttuvat pikkuhiljaa yhä synkemmiksi, kunnes loppupuolella leffa hajoaa käsiin. Ilmeisen tahallisesti, samaan tahtiin kuin Robertsonin mielenterveys järkkyy.

Suurimpana erona kirjaan on jättää päähenkilön sisällä asustelevan lapamadon monologit pois. Kertojaminämato ei olisi todennäköisesti toiminut valkokankaalla lainkaan ja se olisi vienyt tunnelman liikaa pelkän sekoilufantasian puolelle. Lapamadon paikan ottaa Jim Broadbentin esittämä tohtori Rossi, hahmo jota ei kirjassa ole lainkaan. Hänen suuhunsa on laitettu joitakin luikertelevan pikkuveijarin puheita.

Se on toimiva ratkaisu.

Väliin on leikattu pätkiä Robertsonin vaimosta, sumuisia kuvia, joissa hän kertoo heidän toimivasta suhteestaan. Mikään spoileri tuskin on jos kerron, että hyvin pian tulee selväksi vaimon jättäneen skotlantilaisen pahan poliisimme. Se selittää jonkin verran hänen mielipuolista käytöstään.

Filthin pääosaan on vaikea kuvitella ketään muuta kuin James McAvoyta. Roolivalinta on näyttelijältä rohkea veto tässä vaiheessa, kun hänen uransa Hollywoodissa on nousujohteinen. McAvoy vetää roolinsa täysillä ja aivan överiksi. Oikean elämän nätti poika on vakuuttava narkkari. Rooliin valmistauduttiin kuulemma nauttimalla reippaasti viskiä kuukauden ajan, ja ihan kiitettävä pöhö herran kasvoilla onkin.

James McAvoyta on pakko verrata sekä Nicolas Cagen että Harvey Keitelin roolisuorituksiin Paha poliisi -elokuvissa. Robertsonin hahmo on vielä niitäkin ällöttävämpi. Siitä huolimatta, että hän esimerkiksi pakottaa 14-vuotiaan todistajan oraaliseksiin, niin katsoja on hänen puolellaan. Siinä onkin koko leffan salaisuus. Jos hahmossa ei olisi minkäänlaista tarttumapintaa, niin tuskin tämän pervoilua jaksaisi katsoa puoltatoista tuntia.

Elokuvan musiikista vastaa aina mahtava Clint Mansell. Muuan muassa The Fountainin, Unelmien sielunmessun ja Black Swanin hienot scoret tehnyt säveltäjä pääsee nyt esittelemään leikkisämpää puoltaan. Hissimusiikilta kuulostavan Radiohead-coverin (Creep) soidessa lopputekstien aikana ei voi olla nauramatta. Samaan aikaan se on kuitenkin sydäntäsärkevä ja kuvaa hyvin Robertsonin sielunmaisemaa.

Welshin kirja ilmestyi vuonna 1998. Ohjaaja Jon S. Baird on tehnyt tietoisen päätöksen olla sijoittamatta leffaansa mihinkään tiettyyn vuoteen, mutta fiilis on täyttä ysäriä. Leikkaus ei onneksi ole sitä ilmeisintä MTV-räiskettä, johon tämän tyyppisissä häröilyissä usein sorrutaan. Filth voisi hyvin olla peräisin samalta vuodelta kuin Danny Boylen ohjaama Trainspotting, johon elokuvaa vertaa väistämättä.

Trainspottingille Filth ei pärjää mitenkään, mutta James McAvoyn roolisuoritus nostaa elokuvan reippaasti keskivertotavaran yläpuolelle.

Ohjaajana Bairdilla ei ole tarjottavana juuri mitään omaperäistä. Hänen suurin antinsa elokuvalle onkin kirjan muokkaaminen toimivaksi käsikirjoitukseksi. Musta huumori ja draama pysyvät elokuvan alkupuolella hyvin tasapainossa, mutta loppupuolella leffa menee vähän liian synkäksi. Tai oikeastaan synkkyys on vaadittavaa, jotta tarina toimisi, mutta käänne hauskasta sikailusta päällekäyvään ahdistukseen on vähän liian äkillinen.

Kun poliisimme päässä napsahtaa lopullisesti ja aivojen kemia ei kestä enää kokkelia ja alkoholia, on siitä on huumori kaukana.