Elokuva-arvostelu: Watchmen

Ohjaaja: Zack Snyder
Käsikirjoitus: David Hayter & Alex Tse (Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvan pohjalta)
Pääosissa: Malin Akerman, Billy Crudup, Matthew Goode, Carla Gugino, Jackie Earle Haley, Stephen McHattie, Jeffrey Dean Morgan & Patric Wilson
Pituus: 165 minuuttia
Ikäraja: K15
Elokuvan kotisivu: www.watchmenmovie.com

Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen-sarjakuvaa ehdittiin sovittaa valkokankaalle liki 20 vuotta, kunnes elokuva vihdoin valmistui ohjaaja Zack Snyderin toimesta. Lopputulos ei tietenkään ole yhtä mullistava kuin lähdeteos, mutta kyllä Watchmenin kohdalla ihan selvästi yhdestä kaikkien aikojen parhaasta supersankarielokuvasta puhutaan.

Tai sitten ei puhuta, riippuu ihan tulkinnasta. Watchmen kun on oikeastaan anti-supersankarielokuva. Toki sitä tähdittää joukko trikoopukuisia sankareita, mutta Teräsmiehen kaltaisen ikonin sijaan nämä ”sankarit” ovat tavallisia ihmisiä tavallisine ongelmineen – ja vain yhdellä heistä on todellisia supervoimia. Lisäksi tämä Watchmen-niminen, jo hajonnut supersankaritiimi elää Richard Nixonin johtamassa ja ydinsodan kynnyksellä kituvassa vuoden 1985 Yhdysvalloissa, jossa mm. Vietnamin sodassa avustaneet supersankarit on kielletty lailla.

Kyllä, tällä kertaa tarjolla on jotain perinteisestä poikkeavaa…

Watchmen-sarjakuva on 12 numeroa ja satoja sivuja pitkä kokonaisuus, joten kaikkea sen sisällöstä ei luonnollisestikaan ole saatu elokuvaversioon mahtumaan. Osioita ja teemoja on tiivistetty tai leikattu kokonaan pois. Silti kokonaisuus on toimiva, mitä nyt elokuva on vähän liiankin täynnä sisältöä. Taru Sormusten Herrasta -elokuvien tavoin Watchmeniin on poimittu alkuperäisteoksesta niin paljon olennaisia osasia kuin suinkin mahdollista. Kun käsikirjoitukseen on näin ollut tunkua niin tapahtumien kuin hahmojenkin osalta, ei elokuvaan ole ollut mahdollista sisällyttää suvantokohtia tai teemoja syventäviä hetkiä.

Tilanne arvatenkin helpottuu, kun Snyder saa oman 191 minuuttia pitkän ohjaajan versionsa dvd:lle kesällä, mutta sehän ei tietenkään elokuvateatteriin saapuvaa katsojaa kiinnosta.

Karsinnasta huolimatta 2,5 tuntia kestävään elokuvaan on säilytetty sarjakuvasta yllättävän paljon. Mukana on useita kohtauksia ja aineksia, jollaisia en olisi uskonut 120 miljoonan dollarin Hollywood-elokuvassa koskaan näkeväni: Hallituksen palkkalistoilla toimiva supersankari The Comedian koettaa raiskata tiimitoverinsa ja tappaa lastansa odottavan naisen; ydinsota, Vietnam, Neuvostoliitto ja Nixon ovat elokuvassa vahvasti läsnä; WTC-tornit nähdään monessa kohtauksessa; Yöpöllö-niminen sankari kärsii impotenssista; Marsiin matkataan; mutantti-ilves Bubastis on mukana elokuvassa; jumalolento Dr. Manhattanin penis näkyy useassa kohtauksessa – ja niin edelleen. Watchmen on myös erittäin väkivaltainen elokuva budjettiinsa nähden. Verta, suolenpätkiä ja kuolleita koiria viljellään yllättävänkin paljon, eikä siten ole mikään ihme, että elokuva kiellettiin USA:ssa alle 17-vuotiailta. Suomessa Watchmenin pääsevät katsomaan vähän nuoremmatkin – juuri ja juuri.

Rohkeuden ja riskinoton ohella Watchmenia pitää kiittää roolituksesta. Suokaa anteeksi tämä klisee, mutta Jackie Earle Haley on Rorschach – niin maski päässä kuin ilman. Miehen rinnalla jää Christian Balen Batman örinöineen jo ensimmäisissä kohtauksissa kakkoseksi. Jeffrey Dean Morgan istuu myös loistavasti The Comedianin saappaisiin. Sekä Rorschach että The Comedian ovat liki psykoottisia hirviöitä, sankareita vain harvoille, mutta jollain omituisella tavalla Haley ja Morgan voittavat katsojan sympatiat hahmojensa puolelle.

Elokuvan näyttävin hahmo, Billy Crudupin Dr. Manhattan, on aikamoinen digi-ihme, mutta kyllä kaikkien pikseleiden takaa jotain inhimillistä näyttelijätyötäkin paistaa läpi. Hahmon ääni ja fyysinen olemus ovat paljon eteerisempiä kuin millaiseksi ne sarjakuvaa lukiessani itse aikoinaan kuvittelin, mutta valkokangasversio on silti sangen onnistunut. Dr. Manhattanin hahmo onnistuu myös varastamaan elokuvan parhaan kohtauksen itselleen: episodi, jossa ihmiskunnasta voimiensa vuoksi vieraantunut tiedemies muistelee menneisyyttään Marsin pinnalta käsin, on suorastaan nerokas. The Philip Glass Ensemblen kappale Pruit Igoe & Prophecies sopii kohtaukseen täydellisesti.

Oikeastaan mikään Watchmenin hahmo tai näyttelijä ei suoranaisesti petä odotuksia, mitä nyt Matthew Gooden Ozymandias tarjoaa pukuineen ja olemuksellaan turhia assosiaatioita Batman ja Robin -elokuvan suuntaan. Tekijöiden päätös jättää tunnetut Hollywood-tähdet pois Watchmenin näyttelijälistalta on ison kiitoksen arvoinen. Lopputulos olisi arvatenkin ollut melko erilainen, jos esimerkiksi Arnold Schwarzenegger olisi kiinnitetty Dr. Manhattanin osaan, kuten aikoinaan suunniteltiin.

Watchmen on sarjakuvafani Zack Snyderin muille sarjakuvafaneille tekemä elokuva, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö myös Alan Mooren ja Dave Gibbonsin mestariteoksen sivuuttaneet voisi elokuvasta nauttia. Rohkeasti siis elokuviin vaan, kunhan muistatte, että kyseessä on yhtä vähän samanlainen supersankarielokuva kuin Watchmen on samanlainen supersankarisarjakuva kuin vaikkapa Hämähäkkimies tai Hulk.

Watchmen on synkkä, väkivaltainen, poliittinen ja epäkorrekti aikuisille suunnattu elokuva, jolla ei ole mitään tekemistä vaikkapa Sam Raimin Spider-Man-satujen kanssa. Supersankarielokuvista vain viime vuonna ilmestynyt Yön ritari on edes suurin piirtein samalla henkisellä taajuudella Snyderin Watchmenin kanssa. Molemmat elokuvat tarjoavat arveluttavien sankarihahmojen ohella valmiiden iskulauseiden sijaan pohdittavaa jopa siinä määrin, ettei etenkään Watchmenin hienous selviä vielä yhdellä katselukerralla.

Jos elokuva miellyttää, kannattaa hankkia käsiinsä Watchmen-sarjakuva, josta on hiljattain ilmestynyt uusi suomenkielinen painos nimellä Vartijat. Sarjakuvan lukeminen ennen elokuvan näkemistä ei ole välttämätöntä, joskin se auttaa ymmärtämään tapahtumia ja hahmoja hieman paremmin. Etenkin elokuvan alkupuolella katsoja saattaa tuntea olevansa hieman eksyksissä, vaikka poukkoilevaan juoneen ensimmäisen vartin jälkeen pääseekin jo hyvin mukaan.

Teksti: Tatu Junni