Elokuva-arvostelu: Frost/Nixon

Alkuperäisnimi: Frost/Nixon
Ohjaaja: Ron Howard
Käsikirjoittaja: Peter Morgan
Pääosissa: Frank Langella, Sam Rockwell & Michael Sheen
Elokuvan pituus: 124 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu:www.frostnixon.net

Kaikki varmaankin tietävät USA:n presidentin Richard Nixonin, joka erosi virastaan Watergate-skandaalin takia vuonna 1974. Se lienee myös ainoa asia, mitä useimmat tietävät Nixonista – epärehellisyyden karikatyyri, joka häpäisi koko presidentti-instituution.

Muistutetaan vielä, että Watergate-skandaalissa viisi miestä murtautui demokraattien päämajaan ja jäivät kiinni. Kävi ilmi, että murtautujilla oli kytköksiä Nixonin lähipiiriin ja itse presidentti yritti estää rikostutkimuksia kansallisen turvallisuuden nimissä. Nixonin erottua hänen seuraajansa Gerard Ford armahti Nixonin kaikista syytteistä ja hän pääsi kuin koira veräjästä.

Nixon eli kolme vuotta hiljaiseloa, kunnes hän tuli uudelleen julkisuuteen, brittiläisen talk show -keikari David Frostin haastateltavaksi. Käsittämätön valinta Nixonilta oli looginen molemmille osapuolille: Nixon halusi helpon ja tyhmän haastattelijan voidakseen kiillottaa ryvettyneen kilpensä. Frost halusi suuren luokan haastattelun, joka nostaisi hänet jälleen tähtitaivaalle. Tosin vain toinen saattoi onnistua tavoitteessaan.

Ron Howardin ohjaama tarina on siis dokumentaarinen ja perustuu Peter Morganin kirjoittamaan kehuttuun näytelmään. Näytelmän ja elokuvan päähenkilötkin ovat samoja: Frank Langella esittää Nixonia ja Michael Sheen Frostia. Howard on kertonut kiinnostuneensa elokuvan tekemisestä nähtyään näytelmässä, kuinka paljon kulissien takana tapahtui nelipäiväisen haastattelu-urakan aikana. Frostilla oli vaikeuksia rahoittaa projektia ja kiinnostua riittävästi politiikasta tarjotakseen mitään vastusta Nixonille. Samaan aikaan odotukset olivat korkealla: kansa janosi ”julkista oikeudenkäyntiä” Nixonille. Tuomio oli toki jo annettu etukäteen, nyt piti vain saada Nixon nöyrtymään ja myöntämään huonoutensa ihmisenä.

Elokuva loihtii komeasti esiin 70-lukulaisen maailman. Sheenin näyttelijäsuoritus on hyvä ja Langellan erinomainen. Hän on huomattavasti presidentillisempi ja uskottavampi kuin todellinen Nixon, jonka leimautunutta naamataulua harva kykenee enää ottamaan vakavissaan. Mutta mistä elokuva sitten kertoo? Tositarinaan perustuvat tapahtumat eivät voi pelata jännityksen varaan.

Howardin selitys kulissitapahtumien kiinnostavuudesta ei vielä tee elokuvasta hyvää, sillä niin erikoisia ne eivät ole. Frostilla on ongelmansa ja hänen playboy-hymynsä hyytyy useammin kuin kerran, kun kukaan ei ole näkemässä. Sen sijaan Nixonin hahmo on hyvinkin mielenkiintoinen. Hän on vakuuttava, itsevarma ja älykäs – kuten oikeakin Nixon, vaikka harva sitä enää muistaa. Ennen kaikkea hän on inhimillinen ja yksinäinen, hylätty – omasta mielestään väärinymmärretty patriootti. Vallan väärinkäyttö ei ole sama asia kuin maanpetturuus.

Toinen mielenkiintoinen hahmo on Frostin avustaja James Reston (Sam Rockwell), joka vaatii, että Nixon uitetaan mudassa – haastatteluilla ei voi olla muuta tarkoitusta. Nixonia ei tekojensa tähden saa edes yrittää ymmärtää, sillä hän on häpäissyt ”pyhän amerikkalaisen demokratian”. Toisin sanoen, yksi virhe on olennaisempaa kuin monet onnistumiset.

Elokuvan tarkoitus ei ole kuitenkaan vahvistaa tai kääntää kenenkään mielipidettä Nixonista, vaan haastaa katsoja miettimään politiikan, median ja yleisen mielipiteen suhdetta toisiinsa. Mielenkiintoista on, että juuri Nixon hävisi Yhdysvaltain ensimmäiset tv-vaalit muuan John F. Kennedylle – koska ei onnistunut olemaan riittävän edustava televisioväittelyissä. Radiokuuntelijat puolestaan ajattelivat Nixonin voittaneen väittelyt.

Vaikka elokuva on erinomaisesti tehty ja tähtiensä arvoinen, on kuitenkin syytä varoittaa, että se keskittyy ennenkaikkea Yhdysvaltain 70-luvun politiikkaan ja hieman myös mediakulttuuriin. Toimintaa ja draamaa ei kannata liikoja odotella, sillä elokuva keskittyy itse asiaan mausteiden sijaan.