Elokuva-arvostelu: G.I. Joe – The Rise of Cobra

Alkuperäisnimi: G.I. Joe – The Rise of Cobra
Ohjaaja: Stephen Sommers
Pääosissa: Channing Tatum, Sienna Miller, Dennis Quaid
Pituus: 119 minuuttia (1 h 59 min)
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Stuart Beattie, David Elliot
Kotisivu: www.gijoemovie.com

Haluan ottaa käyttöön uuden säännön: yhdenkään toimintaelokuvan ei tule alkaa Ranskasta vuonna 1691, ellei siinä ole miekkataisteluita ja Sean Connery. Samalla voitaisiin ottaa käyttöön myös toinen sääntö: toimintaelokuvassa tulee olla kymmenen räjähdystä jokaista flashbackia kohti. Ei sillä, ettei G.I. Joessa olisi vuosituhannen paras takauma: lapsininjoja vetämässä toisiaan karatella otsaan. Kiaaaai hi-JAH BAM!

Mutta on niitä flashbackeja silti ihan liikaa. Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin miten olisi kolmas sääntö: ei sukkeluuksia toimintaelokuvissa, ellei leffaa ole tehty 1980-luvulla ja sen pääosassa on Eddie Murphy. Hyvä, jatketaan.

G.I. Joe on maailman kovin sotilaiden erikoisjoukkue, joka ”muiden epäonnistuessa – ei epäonnistu”. (Olkoonkin, että ukkoja vaivaa paha stormtrooper-syndrooma: maine on kova, mutta eihän ne osu edes ladon seinään.) Toisella puolella on yhtä tehokas ja yhtä paha sotilasjoukkio, joka yrittää vallata maailman.

Käytännössä kyseessä on elokuva sotaleluista. Toki muovipäiden taustalla on pitkät pätkät tarinaa, joita aikanaan esiteltiin Suomessakin sarjakuvan voimin. Mytologiaa on lainattu ja muokattu uusiksi, joten ainakin yhden fanin kanssa ehdin jo keskustella alkuperäismateriaalin hengen kunnioittamisesta. Hän kun oli elokuvaa näkemättäkin sitä mieltä, että nyt oli menty sorkkimaan pyhiä yhtälöitä.

Itse olin aina enemmän Transformers-harrastaja, joten G.I. Joe -tietämykseni on vaillinnaista. Hahmojen välisiä suhteita on muutettu, mutta olennainen kyllä välittyy. On Duke ja Ripcord, Storm Shadow ja Snake Eyes, Scarlett ja Baroness, Destro ja Cobra Commander. Käsikirjoittajat Stuart Beattie ja David Elliot ovat nähneet oikein vaivaa valitessaan hahmot, jotka ovat toistensa peilikuvia. Saippuaoopperan maksu lilluu vahvana ilmassa.

Eikä hahmojen syventäminen jää tähän! Duke esimerkiksi on sellainen tyyppi, joka ei jätä kaveria, ei vaikka se meinasi hänelle annetun tehtävän epäonnistumista – olkoonkin, että tehtävä kyllä sittemmin onnistuu, mutta tärkeintähän oli näyttää, että Duke välittää. Eipä sillä luonteella toisaalta ole loppujen lopuksi mitään väliä, koska muoviukkojahan tässä ollaan, ja tärkeintä on se, miten kovaa pystyy vetämään kaveria turpaan.

Ohjaaja Steven Sommersille on pakko nostaa hattua, sillä kaikesta pösilöydestään huolimatta ensimmäinen G.I. Joe on vähemmän dorka kuin esimerkiksi kakkos-Transformers. Jälki on totuttua nyky-Hollywoodia, jossa musiikki pauhaa, tapahtui valkokankaalla jotain tai sitten ei, pommeja paukkuu ja aseiden nimiä huudellaan. Johtuneeko siitä, että Michael Bay on onnistunut epäonnistumaan aivan ennennäkemättömällä tavalla, ettei Joe tunnu aivan sietämättömältä?

Aiheesta lisää:
Elokuva-arvostelu: Transformers
Elokuva-arvostelu: Transformers 2
Cobra-soturin päiväkirja