Elokuva-arvostelu: Kohtaamisia

Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Saara Cantell
Pääosissa: Anneli Sauli, Jenni Banerjee, Meri Nenonen, Johanna af Schulten, Leena Uotila, Maryan Guuleed, Elena Spirina, Roosa Salomaa, Tommi Raitolehto, Sampo Sarkola, Yrjö Parjanne
Pituus: 86 minuuttia / 1 h 16 min
Ikäraja: K7
Kotisivu: nordiskfilm.fi/valkokangas/minisite.php?id=2080

Onpa miellyttävä tunne mennä elokuvateatteriin kovien odotusten kanssa ja poistua sieltä onnellisena. Kyllä, Saara Cantellin kirjoittama ja ohjaama Kohtaamisia on niin hyvin tehty elokuva, että sen vähäiset puutteet jäävät kepeästi vahvuuksien varjoon.

Seitsemästä osiosta ja loppumontaasista koostuva Kohtaamisia on Paul Thomas AndersoninMagnolian hengenheimolainen, episodielokuva, joka alkaa irrallisina lankoina mutta kiristyy loppua kohti tiiviiksi kudelmaksi. Silmiinpistävää – kirjaimellisesti! – siinä on kaksi seikkaa: yhden oton kuvakerronta ja kauttaaltaan mainiot näyttelijät.

Käsivaralta kuvatut jopa varttitunnin mittaiset katkeamattomat otokset ovat elokuvaaja Marita Hällforsin voimannäyte. Ne ovat nimittäin samaan aikaan sekä häpeilemättömän elokuvallisia (ei tällaisia kuvia synny vahingossa) että pröystäilemättömiä ja henkilöihin keskittyviä.

Ja mikäs on keskittyessä, kun näyttelijät panevat parastaan. Rauhallisen karismaattinen Anneli Sauli kohtaa elämässään eksyneen Jenni Banerjeen. Tiitus Rantala toteaa Meri Nenoselle, ettei tämä voi ymmärtää lasten juttuja. Muitakin kelpaa kehua.

Tarinat ovat elokuvan nimen mukaisesti kohtaamisia, yleensä kahden tai kolmen ihmisen välillä. En halua pilata nautintoa luetteloimalla niitä etukäteen. Teemat ovat arkisia ja ihmisten yhteydet ymmärrettäviä, eli sinänsä tässä ei operoida Magnolian tapaan kohtalon tai korkeamman voiman operoimissa rajoissa. Puhutaanpa vain elämästä ja kuolemasta ja mitä siihen välille nyt yleensä mahtuu.

Kohtauksesta toiseen loikataan välikuvien ja äänimaisemien kautta. Äänisuunnittelu pääsee irrottelemaan vähän kuvakerronnan tapaan, eli ajoittain se nousee selvästi etualalle, mutta ei tunnu kertaakaan itsetarkoitukselliselta.

Käsikirjoituksessa viehättää erityisesti se, että henkilöille jää salaisuuksia vielä elokuvan loputtuakin. Maailma on pullollaan draamoja, joissa menneisyyden möröt palaavat kummittelemaan, mutta yleensä asiat saadaan 120 minuutissa turhankin siistiin pakettiin. Tässäkin kohtaa Kohtaamisia tuntuu samaan aikaan perinpohjaisen harkitulta: kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta silti tarinoille saadaan kaaret alkuineen ja loppuineen. Ei mikään mitätön suoritus se.

Jos nyt jostain haluaisin narista, niin ehkä muutaman episodin teemat ja opetukset tuntuvat tulleen ennen tarinoita, mistä seuraa lievää hymistelevää hyväntahtoista humanismia eli itsestäänselvyyksien latelemista. Mutta niitä on niin vähän ja harvassa, että ei mäkätetä pienistä, vaan mennään elokuvateatteriin nauttimaan hyvästä elokuvasta.