Elokuva-arvostelu: Mammutti

Alkuperäisnimi: Mammoth
Ohjaaja: Lukas Moodysson
Pääosissa: Gael García Bernal, Michelle Williams, Marife Necesito, Sophie Nyweide
Elokuvan pituus: 128 minuuttia
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Lukas Moodysson

Lukas Moodysson on selvästi suurisydäminen ihminen. Hän on menestyvä ja hyvinvoiva ruotsalainen, jonka urana on harrastaa taidemuodoista kalleinta, elokuvaa. Onko ihme, että hän tuntuu kantavan melkoista syyllisyyden ristiä selässään?

Moodyssonin valkoisen miehen taakka manifestoituu tarinoiksi, jotka ovat hitusen saarnaavia mutta kiistämättömän jaloin aattein tehty. Kuten nyt vaikka Mammutti, joka on tarina kahdesta rikkaasta länsimaalaisesta ja kahdesta köyhästä aasialaisesta.

Nelikon kertomukset liippaavat läheltä toisiaan ja välillä koskettavatkin, mutta niistä ei rakennu samanlaista palapeliä kuin Babelissa, joka Mammuttia katsoessa muistuu mieleen moneen otteeseen. Vaikutelmaa toki vahvistaa se, että Iñarritun luottonäyttelijä Gael García Bernal on mukana Mammutissakin. Hän esittää ”tietokonepelien MySpacen” kehittänyttä Leoa, ansaitsemattoman omaisuuden raskauttamaa mutta hyvää tarkoittavaa perheenisää.

Elokuvan nimen mammutti viittaa tarpeettoman kalliiseen ökykynään, jonka Leo saa bisneskumppaniltaan Thaimaan-matkalla. Hänen ei tarvitse muuta kuin allekirjoittaa sillä sopimus ja omaisuus kasvaisi entisestään. Se ei kuitenkaan onnistu heti, joten Leo joutuu haahuilemaan Bangkokin yössä. Taustalla soivat Cat Powerin The Greatest ja Ladytronin Destroy Everything You Touch, surumielisiä kappaleita menetyksestä.

Samaan aikaan New Yorkissa Leon vaimo Ellen (Michelle Williams) pelastaa ihmishenkiä sairaalan yövuorossa, mutta kärsii syyllisyyden tunteista, koska joutuu jättämään tyttärensä filippiiniläisen lastenhoitajan Glorian (Marife Necesito) huostaan. Seipäänä silmässä ovat Glorian pienet pojat, jotka yrittävät selvitä omine avuineen sillä välin kun äiti on ansaitsemassa rahaa parempaa elämää toisella puolen maailmaa.

Moodyssonin käsikirjoitus uhkaa tehdä Mammutista pelkän Johdatus globalisaation varjopuoliin -kurssin, joka hakee emotionaalista tehoa laskemalla tarinan yksilöiden tasolle ja satuttamalla heitä kunnolla. Mitä tahansa ihmiset yksilöinä tekevätkin, systeemi jyrää pysäyttämättömänä eteenpäin. Mikä ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä kenellekään.

Mammutin pelastaa se, että kyseessä on näyttelijöiden elokuva. Oli maailman epäoikeudenmukaisuuden esittäminen yksilön tuskana miten banaalia tahansa, se toimii, kun tuskaa välittävät Bernal, Williams ja Necesito. Eikä kaikesta huolimatta nyt olla niin ahdistavissa tunnelmissa kuin vaikka Lilja4everissä, jossa ainoa tapa päästä elämän kärsimyksestä oli kuolema. Nyt taivaanrannassa sentään pilkottaa ihmisen kokoinen toivo.