Elokuva-arvostelu: Suljettu saari

Alkuperäisnimi: Shutter Island
Ohjaaja: Martin Scorsese
Käsikirjoittaja: Laeta Kalogridis
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Michelle Williams, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Patricia Clarkson, Emily Mortimer, Jackie Earle Haley
Pituus: 140 minuuttia / 2 h 20 min
Ikäraja: K15
Kotisivu: www.suljettusaari.fi

Jos huono lopetus voi pilata koko elokuvan, kuten nyt vaikka Signsin kohdalla, onko päinvastainen mahdollista? Toisin sanoen voiko kahden tunnin haukottelut kuitata näppärällä viimeisellä varttitunnilla? Niin, Martin Scorsesen ohjaama Suljettu saari nostattaa tällaisia kysymyksiä. Eihän se läpeensä huono ole, mutta nilkuttava mammutti kuitenkin.

Vuonna 1954 lautta vie Leonardo DiCaprion esittämän Teddy Danielsin Bostonin edustalla sijaitsevalle saarelle. Tyrskyjä ei ole, mutta Shutter Islandin ja sillä sijaitsevan vankimielisairaalan lähestyessä Daniels könyää pöntöllä merisairauden kourissa. Poliisiparivaljakon toinen jäsen on Chuck Aule eli Mark Ruffalo, jota ajatus tulevasta ei jännitä lainkaan yhtä paljon.

Liittovaltion sheriffit on kutsuttu paikalle selvittämään, miten yksi potilaista on voinut kadota noin vain lukitusta sellistään. Eikä se ole ainoa mysteeri, sillä ”meille ei ole puhuttu sanaakaan totta”, toteaa kiivas Daniels. Siitä lähdetään kahden tunnin mittaiselle vainoharhaiselle matkalle, joka käy koko ajan tylsemmäksi, kunnes lopussa kiitos seisoo.

Mutta en ole lainkaan varma, pystyykö loppujekku pelastamaan koko kuvan. Kyllä kyllä, se tekee juonesta sinänsä kiinnostavamman, mutta perustelu on osapuilleen yhtä tehokas kuin ”juo litra tervaa, niin saat lusikallisen hunajaa”. Scorsese kun tuntuu jotenkin tylsämieliseltä. Jo ensimmäisessä kohtauksessa poliisien dialogi on pelkkää taustatarinaa ja selvennystä, eikä oikeastaan mitään kiinnostavaa tai jännittävää.

Kaiken liikkeen pysäyttäviä dialogi- ja monologikohtauksia Suljettu saari on pullollaan. Kas tässä hullu vanki selittää, mistä kaikki johtuu ja ohos, onkos tuossa salaperäinen henkilö, jolla on hyvät selitykset kaikelle ja voi jumalauta, vieläkö pitää tuonkin teorioita kuunnella?

Saman vaikutuksen tekeviä takaumia on myös tarjolla melkoisesti. Ensin ne ovat vain selittämättömiä vilahduksia, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän näytetään ja selitetään ja sitä tylsemmäksi se käy. Itse asiassa koko elokuva kaavitaan lopuksi niin sievään pakettiin, ettei aukkoja enää juurikaan näy. Siinä ei yksi mystinen loppukuva enää paljon lohduta, etenkin kun toiseksi viimeinen kohtaus on – jälleen kerran – liian pitkä tai ainakin väärässä paikassa. Rytmi, hitto soikoon. Minne jäi rytmi?

Minulla ei ole mitään DiCapriota vastaan, mutta diggaan enemmän hymyilevää Leonardoa. Jotenkin se jatkuva kulmien kurtistelu ja yrmistely vain näyttää väärältä tuollaisilla kasvoilla. Sitä paitsi juuri nyt ei välttämättä olisi lainkaan huonompi juttu, vaikka työpari DiCaprio-Scorsese eroaisi. Eihän Robert De Niron ja Scorsesen liittokaan kestänyt loputtomiin. Ben Kingsley vetää karismaattisen vanhan ukon roolin, joka hälle sopii tällä kertaa oikein mainiosti. Max von Sydow käy vähän natseilemassa. Naisiakin valkokankaalla vilahtaa, mutta eipä heille hirveästi tekemistä ole.

Hirveästi olen valittanut, vaikka hyviä puolia piti kuulemma olla. No, vankilasaari näyttää hurjalta paikalta 2.4:1-kuvassa ja musiikkivalinnat ovat komeita. Tällä kertaa ei tosin soi vintagepoppi vaan epämelodinen ja riitasointuinen suurorkesteri. Parhaimmillaan ne yhdistyvät kuten vaikka siinä aivan alkupuolen otossa, jossa kamera kuvaa liikkumattomana lähestyvää saarta ja soittajat tuntuvat sekoavan soundtrackilla.

Aiheesta lisää:

Elokuva-arvio: The Departed