Elokuva-arvostelu: Täällä Pohjantähden alla

04.12.2009 07:04 | Olli Sulopuisto

Täällä Pohjantähden allaOhjaaja: Timo Koivusalo
Pääosissa: Ilkka Koivula, Vera Kiiskinen, Risto Tuorila, Ritva Jalonen, Heikki Nousiainen, Hannu-Pekka Björkman, Jonna Järnefelt, Sulevi Peltola, Miia Selin, Esko Roine, Sara Paavolainen, Tomi Salmela, Eija Vilpas, Jukka Leisti
Pituus: 198 minuuttia / 3 h 18 min
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Timo Koivusalo
Kotisivu: http://www.artista.fi/pohjantahti

2/5

Täällä Pohjantähden alla nostattaa muutaman kysymyksen, joihin pitää vastata. Yksi: onko se hyvä? Kaksi: millainen se on? Kolme: kannattaako se käydä katsomassa? Vastaukset ovat ”eipä oikeastaan”, ”aika samanlainen” ja ”miksei”.

Elokuvien uusintaversioita on tehty Suomessa varsin niukalti. Juha on filmattu kolmesti, Tuntematon sotilas kahdesti ja nyt Pohjantähti. Asia on relevantti siksi, että se vastaa tarkemmin toiseen ja kolmanteen kysymykseen (millainen se on ja kannattaako se katsoa). Oletuksena lienee, että kun sama tarina sovitetaan uudestaan elokuvaksi, se eroaa jollain tapaa edeltäjistään. Tuntemattomissa vaihdettiin reippaat jermut liian nuoriin poikiin ja teatterinomaisuus käsivarakameraan.

Nuo muutokset tekevät elokuvista keskenään kovin erilaiset, vaikka pohjatekstiä siteerataan sinänsä varsin samalla tavalla.
Timo Koivusalon käsikirjoittama ja ohjaama Pohjantähti ei minusta oikein löydä perustelua itselleen. Aivan ensimmäisiä kohtauksia on tiivistetty huomattavasti Edvin Laineen versioon verrattuna, joten hetkisen siinä ehtii jo ajatella, että ehkäpä näkökulmaa on uudistettu rohkeasti. Vaan ei, tarina tipahtaa tutuille urille varsin pian. Loppukohtauskin on sama kuin Laineella.

Täällä Pohjantähden alla

Vaikka ohjaaja sanoo elokuvan olevan puheenvuoro vähäosaisten puolesta, minusta luokkataistelua on häivytetty taustalle ja vahvimmin pinnalle on nostettu yleisinhimillisyys – sekä tietenkin suomalaisuus. Tarkoitan, että esimerkiksi pappilan pariskunta ei vetoa Koskelan taksvärkkipäiviä räknätessään niinkään luokkansa suomiin oikeutuksiin kuin henkilökohtaiseen tarpeeseen.

Osa ansiosta kuuluu eittämättä näyttelijöille. Suomalaisen elokuvanäyttelemisen tyyli kun on muuttunut neljässä vuosikymmenessä vuodessa melkoisesti. Risto Tuorilan Jussi on Risto Taulon luentaa inhimillisempi ja pehmeämpi, samoin Ilkka Koivulan Akseli tuntuu Aarno Sulkasen vouhkaajaa luonnollisemmalta. Oma suosikkini on Hannu-Pekka Björkmanin Salpakari, johon mahtuu lempeyttä, alistuvuutta ja ripaus himoa, jota Matti Raninin roolisuorituksesta puuttui.

Vielä on palattava vastaamaan tarkemmin kysymyksistä ensimmäiseen, eli siihen, onko Pohjantähden uusintaversio hyvä elokuva. Vastaan ei, koska siitä tuntuu löytyvän vähän niukanlaisesti omaperäisiä oivalluksia ja koska toteutus on niin tasapaksu. Massiivisen eepoksen – tai siis kahden kolmasosan – sovittaminen edes kolmetuntiseksi elokuvaksi on äärimmäisen vaikeaa. Valitettavasti lopputuloksena syntyy helposti tällainen makkara, jossa tapahtumia on niin julmetusti, että isoja tapahtumia ei juurikaan ehditä ihmetellä eikä pieniä hetkiä fiilistellä.

Mutta kuten mainitsin jo aiemmin, elokuvan sietää kyllä katsoa. Tai oikeastaan tarkoitan Väinö Linnan tarinan olevan niin jykevän, että se kestää varsin sohelonkin sovituksen. Pohjalla olevat todelliset tapahtumat ja niiden dramatisointi vaikuttavat, koki ne sitten missä muodossa hyvänsä.

PlusMiinusNolla

+ Väinö Linna
– ei mikään valtava irtiotto Laineen elokuvasta

Muropaketin uusimmat