Elokuva-arvostelu: The Spirit

21.01.2009 22:44 | Tatu Junni

Alkuperäisnimi: The Spirit
Ohjaaja: Frank Miller
Käsikirjoittaja: Frank Miller
Pääosissa: Gabriel Macht, Eva Mendes, Sarah Paulson, Dan Lauria, Paz Vega, Jaime King, Scarlett Johansson, Samuel L. Jackson
Elokuvan pituus: 104 minuuttia
Ikäraja: K13
Elokuvan kotisivu: www.thespirit-movie.net

The spirit tai the spirit

Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija Juhani Mykkänen oli viime kesänä väärässä julistaessaan Will Smithin tähdittämän Hancockin olevan ”paska elokuva, jota kukaan ei tarvitse”. Moinen kärkevä syväanalyysi olisi kannattanut säästää The Spiritille, jota jopa elokuvan kohderyhmän kansoittama Ain’t It Cool -sivusto tituleerasi ”huonommaksi kuin Taistelukenttä Maa”. Se on elokuva-alalla vähän sama kuin jos kätilö toteaisi vastasyntyneen vanhemmille vauvan näyttävän anuksesta ongitun kumkvatin oksennukselta. Vastaavanlaisia loukkauksia on The Spiritille sadellut runsaasti muistakin ilmansuunnista, eli ei, juuri kukaan ei ole pitänyt tästä Frank Millerin esikoisohjauksesta.

Mutta miten tähän päädyttiin?

Vielä 80-luvun ajan ja 90-luvun alussa Frank Millerillä oli jokin tolkku tekemisissään. Hän julkaisi liudan hienoja sarjakuvia, joista Yön ritarin paluun ja Elektra: Assassinin kaltaiset merkkipaalut uudistivat ummehtunutta supersankarigenreä yhdessä Alan Mooren Watchmenin kanssa. Niiden myötä Milleristä tuli oman alansa supertähti, ja hän vähensi työmääräänsä tuntuvasti. Töiden ohella myös kunnianhimo hupeni, ja lopulta Miller päätyi elättämään itseään lähinnä Sin City –albuminsa alati heikkenevillä jatko-osilla. Loppujen lopuksi kuitenkin juuri ne avasivat Millerille portin Hollywoodiin, jonne hän oli turhaan pyrkinyt jo 90-luvun alussa. Käsikirjoitusten laatiminen Robocopin jatko-osiin ei ollutkaan ollut ihan sellainen menolippu menestykseen kuin Miller oli ilmeisesti olettanut.

spirit

Sin City -elokuvasta huhuttiin jo 90-luvun puolivälissä. Vielä tuolloin Miller ei ollut kiinnostunut tarinan elokuvaversiosta, ja niinpä Robert Rodriguez siirsi armotonta kulttisuosiota nauttivan sarjan valkokankaalle vasta 10 vuotta myöhemmin. Avukseen tämä Quentin Tarantinon sydänystävä otti herra Millerin, jotta sarjakuvafaneilla ei olisi nokankoputtamista lopputulokseen. Miller ahkeroi niin kovasti, että Rodriguez päätti nimetä hänet elokuvan toiseksi ohjaajaksi. Sin City toi kustannuksiinsa nähden sen verran hyvin taaloja tuotantoyhtiön taskuun (maailmanlaajuinen tuotto melkein 160 miljoonaa dollaria, budjetti 40 miljoonaa), että Millerin käsiin uskallettiin uskoa The Spirit -sarjakuvan elokuvaversio. Sarjakuvaguru sarjakuvaelokuvaa ohjaamassa ja pohjalla jo yksi samalla kaavalla nikkaroitu menestysraina – hetken aikaa kaikki vaikutti ihan hyvältä.

Mutta sitten Miller sekosi.

The Spirit perustuu Will Eisnerin 1940-luvun kulttisarjakuvaan, jota ainakaan suomalainen elokuvayleisö tuskin on lukenut. Eipä hätiä, sillä The Spirit –elokuvalla on hyvin vähän tekemistä lähdeteoksensa kanssa.  Elokuvaa tehdessään Frank Miller on nimittäin kopioinut hahmojen asennot, liikeradat ja jopa puheenparren suoraan – omista sarjakuvistaan. Mikäs siinä, jos herra olisi suvainnut kierrättää vaikkapa Daredevil: Born Again –tarinakokonaisuuden tekstejä, mutta nyt The Spirit –elokuva on samanlainen kimppu kliseitä kuin Millerin 2000-luvulla kirjoittama All Star Batman and Robin the Boy Wonder -sarjakuva ja Sin Cityn heikoin albumi Takaisin helvetistä (Like, 2005). Etenkin Spiritin mörinä kaupunkinsa sielusta ja sydämestä uuvuttaa katsojan jo ensimetreillä. Eikö tämä kuultu jo Sin Cityssä?

Seksikkäitä naisia, liioiteltua väkivaltaa, isoja pyssyjä, one-linereita, mustan ja valkoisen vuolasta viljelyä… Jep, The Spiritin kohdalla Frank Miller on ottanut kaikki suosikkiaiheensa ja siirtänyt ne valkokankaalle. Ikävä kyllä, elokuvan auteurilta on uupunut ymmärrys siitä, että mikä toimii sarjakuvassa, ei välttämättä voita elokuvayleisöä puolelleen. Olen itse lukenut Millerin sarjakuvia siitä lähtien, kun Daredevil seikkaili jatkosarjana Hämähäkkimies-lehdessä syksyllä 1986, joten luulen ymmärtäväni edes jotenkin mihin ohjaaja-alokas elokuvaa tehdessään pyrki. Millerille The Spirit on oletettavasti huippu-cool, mutta samalla pulpisti humoristinen seikkailuelokuva, joka kumartaa oikealla tavalla oppi-isä Eisnerin alkuperäisteoksille, mutta tuo samalla soppaan omat nykyaikaiset mausteensa.

Ohjaajan visioimien herkkujen sijaan tarjolla on kuitenkin kömpelöä dialogia, olemattomia kulisseja, hengettömiä henkilöhahmoja ja suoraan 60-luvun Batmanista lainattuja tusinakonnia. Elokuvan sankari, The Spirit (Gabriel Macht) on vääräleukainen naistennaurattaja, jolla riittää pörröisiä misuja ja vaarallisia vamppeja joka sormelle. Lisäksi hän on liki kuolematon ja suostuu käyttämään vain punaista kravattia. Siinä hahmon koko persoonallisuus sitten onkin, ja Spirit on sentään koko elokuvan syvällisin hahmo. Sin Cityn Marv, Goldie, Hartigan, Dwight ja Miho ovat kotoisin ihan eri planeetalta kuin The Spiritin paperinuket.

Samuel L. Jacksonin hahmon kohdalla käsikirjoittaja-Miller on menettänyt viimeisetkin järjenrippeensä. Vai mitä pitäisi ajatella tästä alati asuaan vaihtavasta superrikollisesta, joka pukeutuu natsiunivormuun ja julistaa karjuen, ettei halua munaa naamalleen? Onhan ratkaisu toki mielenkiintoinen, jos ei muuta, sillä sarjakuvissa tämä Octopus-niminen rikollinen oli varjoissa vaaniva pahalainen, josta nähtiin vain valkoisten hansikkaiden peittämät kädet.

The Spirit on niin älyttömän kömpelö ja huono elokuva, että sitä voi vain rakastaa tai vihata samalla tavalla kuin Gigliä, Ponterosaa tai Ghost Rideria. Tietyllä tavalla se on hauskempi kuin yksikään 2000-luvulla tehty komedia, mutta samalla vanhaa Miller-fania itkettää. Ei ole kivaa, kun entinen idoli pakottaa toiminnallaan polttamaan puolet sarjakuvahyllyn sisällöstä. ”I’m gonna kill you all kinds of dead”, toteaa Spirit nemesikselleen, ja samaa voinee todeta myös Millerin urasta elokuvaohjaajana The Spiritin myötä.

Toivottavasti.

PlusMiinusNolla

+ Kun asiaa oikein miettii, on Millerin elokuva niin usvainen tekele, että oikeastaan kyse on jo neroudesta.
– Visuaalisesti ihan ok, mutta ei säväytä Sin Cityn nähneitä
– Ei todellakaan mikään ”Sin City 2”
+ Viihdyttävä ja oikeassa mielentilassa ihan helvetin hauska

Keskustelu

”+ Viihdyttävä ja oikeassa mielentilassa ihan helvetin hauska”

tottahan toi nyt nähdä pitää :)

Muropaketin uusimmat