Arvostelu: Daniel Day-Lewisin viimeiseksi jäävä elokuva Phantom Thread on viiden tähden mestariteos
Ohjaaja Paul Thomas Andersonin toinen yhteistyö Daniel Day-Lewisin kanssa on lähes täydellinen elokuva.
Ensi-ilta: 23.02.2018 / Alkuperäisnimi: Phantom Thread/ Ohjaus: Paul Thomas Anderson / Käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson / Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Lesley Manville, Vicky Krieps / Pituus: 140 minuuttia / Ikäraja: K12
Harvakseltaan elokuvia tekevä Daniel Day-Lewis ilmoitti viime kesänä jäävänsä eläkkeelle. Jos kolmen pääosa-Oscarin voittajan ura todellakin on ohi, niin Phantom Thread -elokuva on mestarillinen jäähyväistyö.
Ohjaaja Paul Thomas Andersonin edellinen elokuva Inherent Vice lähinnä hämmensi hauskan haastavasti, mutta Phantom Thread on yksi hänen uransa helpoimmista elokuvista. Hollywoodin valtavirtamössöstä ollaan tietysti edelleen kaukana, eikä draama ja rakkaustarina kulje perinteisen kaavan mukaan.
Andersonin parisuhdedraama on paikoitellen todella jännittävä teos, joka imaisee katsojan mukaansa kokonaan reilun kahden tunnin ajaksi. Sen tunnistaa heti ensimmäisissä kohtauksissa Andersonin tekeleeksi, jossa itse myös kuvaajana toiminut ohjaaja-käsikirjoittaja taisi päähenkilön talon portaikkoon leikatessaan rikkoa 180-asteen sääntöä, mutta toimivalla tavalla.
Phantom Thread on tarina kaiken alleen jyräävästä intohimoisesta perfektionismista omaa taidettaan kohtaan, sekä ihmissuhteesta jossa toinen osapuoli yritetään asettaa muusan asemaan tasavertaisen kumppanin sijaan.
Day-Lewis esittää arvostettua räätäliä, yläluokalle, elokuvatähdille ja kuninkaallisille 1950-luvun Lontoossa toinen toistaan upeampia luomuksia tekevää Reynolds Woodcockia, joka on vannoutunut poikamies. Siskonsa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa maineikasta pukimoa pyörittävälle miehelle naiset ovat vain inspiraation lähteitä, jotain joihin kyllästyttyään hän antaa sisarensa siivota heidät pois jaloista pyörimästä.
Tilanne muuttuu Woodcockin tavatessa saksalaisen Alman (Vicky Krieps), tarjoilijattaren joka on aluksi vain malli ja muusa, joka ei kuitenkaan tyydy rooliinsa. Tästä alkaa rakastavaisten valtataistelu, jossa vastakkain ovat Alman haave normaalista parisuhteesta ja Woodcockin sairaalloisesta täydellisyydentavoittelusta taiteensa suhteen, jota nainen häiritsee.
Räjähdysherkkä räätäli on herrasmies ja moukka, naisia rakastava mies, joka haluaa arvostaa heitä vain omia tarpeitaan varten. Almassa hän kohtaa tasavertaisen taistelukumppanin, joka kyllä aluksi oppii voitelemaan paahtoleipänsä niin, ettei se ärsytä mestaria ja tämän rutiineja. Räätälin taiteellinen intohimo ja oikea ihmisten välinen rakkaus joutuvat törmäyskurssille. Woodcockin edesmennyt äiti ilmestyy hänelle kuumehoureissa, jolle hän sanoo ”oletko aina täällä? Minulla on aina ikävä sinua.”.
Siinä taitaa olla räätälin elämäntyylin ja ongelmien alku ja syy, kummitteleva lanka – Phantom Thread, ihmissuhde, liian aikaisin kesken jäänyt taideteos ja loputon painolasti.
Phantom Thread tuntuu tietyllä tavalla Andersonin ohjaustöistä henkilökohtaisimmalta, vaikka sen omaeläkerrallisuutta voi vain arvailla. Ohjaaja on päähenkilönsä tavoin oman tiensä kulkija, joka ei voisi vähempää välittää vallalla olevista muoti-ilmiöistä, vaan tekee taidettaan juuri niin kuin huvittaa.
Day-Lewisin hahmossa on jotain samaa kuin There Will Be Blood -elokuvan Daniel Plainviewissä, näyttelijän ja Andersonin edellisessä yhteistyössä. Woodcock ei ole Plainviewin tapaan sosiopaatti, mutta räätälin esteettisen täydellisyyden tavoittelusssa on jotain samaa kuin sairaassa rahan- ja vallanhimossa.
Day-Lewis on luonut jälleen jotain uutta – omituisella tavalla puhuvan yläluokkaisen miehen, jonka esikuvaa on hankala hahmottaa. Saako hän roolistaan vielä neljännen Oscarin on yhdentekevää. Suoritus on maaginen, maailman taitavimman elossa olevan näyttelijän esittäessä täydellisesti täydellisyyttä tavoittelevaa hahmoa.
Vicky Krieps ja Mike Leigh’n luottonäyttelijä Lesley Manville pysyvät hämmästyttävän hyvin Day-Lewisin kyydissä, luoden yhdessä ja yksinkin tarpeeksi vahvan vastavoiman, jonka johdosta elokuva on kaikkea muuta kuin pelkästään Day-Lewisin show.
Phantom Thread näyttää tietysti upealta. Anderson on kuvannut sen itse, apunaan kuvaaja Michael Bauman. Ohjaajan jälki on täysin omaperäistä, vaikka kuka tahansa elokuvafani huomaakin hänen esimerkiksi rajaavan kuviaan kuin Kubrick ja leikkaavan kuvasta toiseen hitchcockmaisesti luottoleikkaajansa Dylan Tichenorin avulla.
Kaikki Andersonin ohjaamat elokuvat kestävät ja jopa vaativat vähintään toisen katsomiskerran auetakseen kunnolla. Katsoin Phantom Threadin kahdesti, joista ensimmäisellä kerralla yli kaksi tuntia meni hetkessä ihmetellen elokuvan omalaatuisen outoa ja hypnoottista tunnelmaa ja ohjaajan tapaa parsia juonikuviota auki.
Toinen kerta antoi mahdollisuuden keskittyä värimaailmaan, vaatetukseen ja varsinkin äänisuunnitteluun, jota ei voi kuin ylistää. Sen avulla esimerkiksi kohtaus, joka keskittyy aamiaiseen ja paahtoleivän syömiseen onnistuu olemaan jännittävä. Radioheadin Jonny Greenwoodin säveltämä musiikki elää ja sinkoilee Woodcockin vauhdilla vaihtuvien mielialojen mukaan.
Omituinen, omalaatuinen, elegantti, sensuelli, hurmaava ja lumoava Phantom Thread vaatii vielä vähintään pari katselukertaa, mutta sen uskaltaa nimetä jo tässä vaiheessa mestariteokseksi.
PHANTOM THREAD
”Paul Thomas Andersonin ja Daniel Day-Lewisin toinen yhteistyö on lähellä täydellistä elokuvaa”
