Mielensäpahoittaja kääntyi turhan tasapaksuksi elokuvaksi

04.09.2014 06:59 | Muropaketin toimitus

Mielensäpahoittaja-julisteEnsi-ilta: 5.9.2014
Ohjaaja: Dome Karukoski 
Käsikirjoittajat: Dome Karukoski  ja Tuomas Kyrö
Pääosissa: Antti Litja, Mari Perankoski, Iikka Forss 
Elokuvan pituus: 113 minuuttia
Ikäraja: S
Idea: Vanha jäärä törmää nykytodellisuuteen.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Siellä se huhkii pellolla, yksin kuokan kanssa aamu-usvassa. Karvalakki ja monologi varmistavat, että kyseessä tosiaan on Mielensäpahoittaja, radiokuunnelmista syntynyt ja kirjojen sivuilla elämäänsä jatkanut kahdeksankymppinen, joka hoitaa asialliset hommat ja napisee lopuista.

Kovin kauan Antti Litjan esittämä Mielensäpahoittaja ei ehdi omakotitalossaan puuhastella. Kellarin rappusissa sattunut tapaturma vaatii hoitoa ja sitä saa Helsingistä, joten pian karvalakkimies suhataan taksilla keskelle poikansa (Ilkka Forss) ja miniänsä (Mari Perankoski) lähiöunelmaa.

Siitähän seuraa skismaa. Asiat eivät suju yksinään ja vielä vähemmän porukalla. Miniä on komeaa uraa tekevä nainen, joka ei millään ehtisi juuri nyt vahtimaan jääräpäisen appiukkonsa päähänpälkähdyksiä. Poika taas on norjalaisvillapaitainen nyhverö, joka jää mieluummin selailemaan laatikkoon pakattuja sarjakuvia lapsuudenkodissa kuin tulee vaimon avuksi isäänsä vahtimaan. Niin että draaman aineksia on.

Mielensäpahoittaja ja poika

Kirjallisissa monologeissa Mielensäpahoittaja väänsi mitä mitättömimmistä asioista, mutta ei millään suostunut myöntämään olevansa kohtuuton tai väärässä. Sellaista mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Elokuvassa hän kamppailee slapstick-tyyliin sähköhammasharjan kanssa, eikä siinä hommassa oikein pysty säilyttämään arvokkuuttaan, ellei ole Charlie Chaplinin kaltainen virtuoosi.

Mielensäpahoittaja vaikuttaa elokuvassa välillä hölmöltä tai avuttomalta, mikä muuttaa hahmon luonnetta merkittävästi. Tosin toinen käsikirjoittajista on itse kirjailija Tuomas Kyrö, joten turha minun on tässä vääntää siitä, millainen fiktiohahmon pitäisi olla tai olla olematta. Toteanpa vain, että tämä elävien kuvien versio tuntuu rasittavammalta seuralaiselta.

Toisaalta juuri muiden ihmisten kanssa vääntäminen on vastuussa Mielensäpahoittajan parhaista hetkistä. Litjan kertojanäänen monologipätkiin on tungettu tuttuja vitsejä, mutta selvästi isommat naurut irtoavat siitä, kun miniä alkaa reagoida appiukon toilailuihin. Perankosken roolina on olla niin sanottu straight man, jonka reaktiot korostavat sitä, miten kohtuuttomia toisen osapuolen vaatimukset ovat.

Mielensäpahoittaja ja miniä

Näiden kahden henkilön välinen suhde onkin iso osa elokuvan tarinasta. Moderni cityihminen tahtoo menestyä työssään, mutta maaseutumenneisyys tulee Mielensäpahoittajan muodossa kummittelemaan kuin kengänpohjaan sitkeästi liimautunut vessapaperisuikale. Tosin appiukosta on enemmän hyötyä kuin wc-paperista, sillä hän on myös armoitettu hullu, todenpuhuja jonka ei tarvitse välittää ympäröivän maailman mielipiteistä pätkääkään.

Se voi olla vahvuus tai se voi olla uhka, jos toisen täytyisi sellaisessa seurassa pitää yllä julkisivua ja jonglöörata parisuhde, perhe, ura ja ties mitkä joogatunnit. Sukupolvikonfliktia tässä viritellään, eikä sen lopputuloksesta parane sanoa sen enempää. 

Ohjaaja Dome Karukoski on aina ollut kiinnostunut elokuviensa ihmisistä ja niin myös nyt. Minusta taas  karrikoidumpi ote olisi tuonut elokuvaan lisää puhtia, etenkin kun Mielensäpahoittaja on pikemminkin asenne tai katsantokanta eikä kokonainen ihminen. Niinpä tarina ja sen vaatimat hahmossa tapahtuvat muutokset tuntuvat jossain määrin väkinäisiltä.

Mielensäpahoittaja

Puhtaasti makuasia on se, että minua Mielensäpahoittaja ei paljon huvittanut. Elokuvassa nähdään pitkähkö kohtaus, joka rakentuu eskortti-sanan luoville väärinymmärryksille Mielensäpahoittajan ja S-kaupan myyjän välillä. Teoriassa hauskaa, käytännössä ei. Toisaalta Mielensäpahoittaja ei ole naurattanut luettunakaan, joten sikäli elokuva ei liene syypää. 

Käsivaralta kuvattu elokuva ei pyri näyttämään erityisen koomiselta tai realistiselta. Takaumia Mielensäpahoittajan elämään emännän kanssa on niin monta, että tunteelliseen musiikkiin ja sanattomiin katseisiin ehtii jo vähän pitkästyä. Kaikkiaan elokuvan olomuoto on pragmaattinen, tarkoituksensa täyttävä. Se ei briljeeraa millään osa-alueella.

PlusMiinusNolla
+ Mari Perankoski on hyvä pari Antti Litjalle
– Mielensäpahoittaja muuttaa kaupunkiin -juoni on kovin juonenmakuinen
+ Yhdessä kohtaa Litja silittelee jänistä, niin kuin eräässä toisessa elokuvassa vuosia sitten
– Ei paljon naurata