Oikeuden kasvot (**)

Vieläkö joku muistaa ajan, jolloin Al Pacino ja Robert De Niro tekivät oikeasti hyviä elokuvia? Kauriinmetsästäjä, Kummisetä 1 ja 2, Kuin raivo härkä, Scarface, Taksikuski, Lahjomattomat, Heat… Kuten lista kielii, molemmat miehet ovat esiintyneet lukuisissa klassikoissa. Valitettavasti tuore Oikeuden kasvot ei sellainen ole. Klassikon sijaan tarjolla on tylsää kyttämachoilua vailla omaperäisyyttä.

Keskustelu Robert De Nirosta ja Al Pacinosta kääntyy aina samaan elokuvaan: Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogian toiseen osaan. Se ei ole mikään ihme, sillä Kummisetä II on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja kiistämätön klassikko. Myös Michael Mannin ohjaamalla Heatilla, jossa Pacino ja De Niro edellisen kerran kohtasivat, oli hetkensä. Monen mielestä se on jopa yksi 90-luvun parhaista elokuvista.

Kummisetä II:n ja Heatin valossa uutinen De Niron ja Pacinon uudesta yhteisestä elokuvasta loi taannoin automaattisesti toiveikkaan ajatuksen klassikosta, jossa nämä kaksi näyttelijäneroa loistavat kilpaa. Toiveet kannattaa kuitenkin unohtaa mennessään katsomaan Oikeuden kasvoja. Jos pääosassa olisi tähtistatukseltaan pienemmät näyttelijät, voisi elokuvaa erehtyä luulemaan uuden tv-sarjan pilottijaksoksi tai keskikokoisen budjetin tv-elokuvaksi. Ilman De Niroa ja Pacinoa Oikeuden kasvot olisikin yhden tähden elokuva, yhdentekevää roskaa.

Syitä elokuvan sietämättömään keskinkertaisuuteen on kolme.

Yksi: Vetenaariohjaaja Jon Avnet ei ole tiennyt mitä tekee tähdillään. Kohtaukset on leikattu liian nopeiksi, melkein musiikkivideomaisiksi. Näyttelijöiden intensiteetti häiriintyy, eikä tunnelmaa pääse syntymään. Hahmojen kliseisyys ei auta asiaa yhtään. Sekä De Niron ”Turkin” että Pacinon ”Roosterin” elämänfilosofian ja persoonan voi tiivistää elokuvan mainoslauseeseen: ”Most people respect the badge. Everybody respects the gun.” Kuinka syvällistä! Pääosakaksikon onttouden lisäksi katsojaa hämmentää Curtis Jacksonin alias räppitähti 50 Centin pestaaminen huumeveikko ”Spiderin” rooliin. Ehkä roolituksella on pyritty houkuttelemaan teatteriin ne potentiaaliset kyttätrillerien ystävät, jotka eivät kahdesta papparaisesta jaksa kiinnostua. Ihan onneton fuck-sanaan ihastunut Jackson ei roolissaan ole, mutta esiintyminen Oikeuden kasvoissa tuntuu olevan hänelle enemmän bad ass nigga killahdrugs chicks fuuuuuuck -egotrippi kuin pyrkimys luoda uskottava ja ikimuistoinen hahmo valkokankaalle. Musiikkibisneksestä valkokankaalle siirtynyt Donnie ”New Kids On The Block” Wahlberg on sivuosaroolissaan paljon vakuuttavampi ja nöyrempi kuin Jackson. Revipä siitä, 50 Cent.

Kaksi: Robert De Nirosta on tullut pappa. Miehen entisaikojen viehätys perustui vaarantunteeseen (Taksikuskin Travis Bickle, Kummisedän Vito Corleone, Kuin raivo härkä -elokuvan Jake La Motta), joka on komediaroolien ja ikävuosien myötä kaikonnut miehestä lähes täysin. Bobbysta on tullut hampaaton rakkikoira, Ville Vallattoman setä Ärjylä ja Hollywoodin Ruben Stiller (paitsi että Stiller on sentään yhä hauska). Al Pacinokin on toki jo vanha mies, mutta eletyt vuodet pukevat häntä paremmin kuin De Niroa. Molemmat näyttelijät tyytyvät Oikeuden kasvoissa toistamaan maneerejaan. Miehet eivät varsinaisesti näyttele – he vain ovat. Oscar-gaalassa Oikeuden kasvoja tuskin tullaan mainitsemaan.

Kolme: juoni. Yllättävällä loppukäänteellä kyllästettyjä murhamysteerejä on nähty jo aivan liian monta. Myöskään idea moraaliltaan kieroutuneesta kytästä ei ole järin tuore. Suoraan sanottuna Oikeuden kasvojen juoni on heikko esitys. Tylsä. Boring scheisse. Samaa voi sanoa koko elokuvasta.

Skipatkaa huoletta.