Viikon valio: Kaistan vinkit Rakkautta & Anarkiaa 2009 -festareille osa 2

Kaistan Rakkautta ja Anarkiaa -vinkkisarjan toisessa osassa täydennetään festivaalikalenteria sen perusteella, mitä muut ovat elokuvista puhuneet. Aiemmat suositukset löytää ensimmäisestä osasta. Tosin alkuun vielä muutama täydennys viime viikon suosituksiin, lehdistönäytöksiä kun järjestetty vielä aivan viime päivinä.

Eilen avajaiselokuvana nähty The Informant! on mielestäni selkeästi parempi elokuva kuin viime vuonna keulapaikalla pyörähtänyt Burn After Reading. Steven Soderberghin ohjaama teollisuusvakoilusekoilu, jossa Matt Damon esittää yli-innokasta ilmiantajaa, edustaa Soderberghin tuotannon onnistunutta popkorniosastoa: se on hauska, nokkela ja kevyt.

Japanilaisten delfiininteurastusta trillerimeiningillä kuvaava dokumenttielokuva The Cove on herättänyt maailmalla huomiota, mutta minusta se on kyllä rasittavan amerikkalainen tapaus. Kertomukset ja kuvamateriaali eläinten teurastamisesta on kauheaa, mutta eikö silti jokaiseen väliin pidä leikata haastattelupätkä, jossa joku kertoo katsojalle, että juuri näkemäsi on kyllä ihan kauhean hirmuista ja nyt pitäisi olla tosi surullinen. Hyvällä asialla siis, mutta tylsällä työkalulla.

Vähän samaa voisi sanoa puolidokumentaarisesta (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan) Russia 88:sta, vaikkei se olekaan niin alleviivaava. Venäläiset uusnatsit haahuilevat ympäriinsä melkoisen juonettomassa elokuvassa. Loppupuolella viritellään vähän tarinaa, mutta sen kulku on niin arvattavissa, että kiinnostus tuppaa vähän lopahtamaan. Hyvä yritys kyllä.

Jos Hanasaari A on vielä näkemättä, niin käykää ihmeessä katsomassa tämä mainio pieni elokuvaruno. Se on melkein kuin musiikkivideo.

Ja sitten huhupuheisiin.

Dokumenttielokuvat

Ellen Kurasista en ohjaajana tiedä muuta kuin sen, että The Betrayal – Nerakhoon oli parhaan dokumenttielokuvan Oscar-ehdokkaana viime vuonna. Ellen Kurasista elokuvaajana tiedän sen verran, että kiinnostus heräsi (Be Kind Rewind, Eternal Sunshine of the Spotless Mind, Coffee & Cigarettes…)

Ruuan tehotuotantoa tutkaileva Food, Inc. on elokuva, jota journalismin professori Jay Rosen käyttää kuulemma opettaakseen 7- ja 12-vuotiaille lapsilleen, mitä oikea journalismi on. Tuollaisella kehulla pääsee minun listalleni.

Kaapissa olevia homopoliitikkoja jahtaava Outrage on Kirby Dickin käsialaa. Dick on puuhannut aika monenkin muunkin kiinnostavan dokkarin kimpussa.

Vogue ei kiinnosta lehtenä juurikaan enempää kuin Seiska, mutta The September Issue on kuulemma kiehtova katsaus amerikkalaisen aikakauslehtimaailman toimintaan, ja se taas on kiehtovaa.

Valentino: The Last Emperor on niitä elokuvia, jotka herättivät kiinnostuksen trailerin perusteella. Valentino kun näyttää elämää suuremmalta tyypiltä, jollaisia ei enää tehdä – ja joista saa tehtyä hemmetin hyviä dokumenttielokuvia. (Toivottavasti.)

Internet- ja Big Brother -ajan hullutuksia dokumentoi We Live in Public. Kiinnostavaa on se, että siinä kuvatut asiat tapahtuivat jo vuosituhannen vaihteessa, eli vuosia ennen kuin suurin osa meistä huolehti siitä, miltä vaikuttaa Googlen silmissä tai että näkeekö äiti rivot statuspäivitykset.

Piirretty kolmikko

Shane Ackerin animaatio-dystopia-scifi 9 on kiinnostanut siitä asti, kun satuin näkemään teaserin joskus aikaa sitten. Esimakua tästä viikon päästä teattereihin tulevasta animaatiosta saa katsomalla Ackerin samannimisen lyhytelokuvan YouTubesta.

Mary and Maxin on ohjannut Adam Elliot, jonka varsin sympaattinen lyhytanimaatio Harvey Krumpet on nähty Suomenkin televisiossa. Eikä kahta ilman kolmatta, joskin Metropiasta tiedän täsmälleen sen, mitä olen festivaalikatalogista lukenut. Mutta hei, ruotsalainen täyspitkä animaatio!

Ihmisen kokoisia elokuvia

Kiinnostukseni Amreekaa kohtaan selittyy aivan puhtaasti sillä, että trailerin perusteella elokuvan aihepiiri vaikutti kiinnostavalta ja toteutuskin ehkä fiksummalta kuin samoilla vesillä kalastellut Crossing Over.

The Girlfriend Experience edustaa sitten sitä kokeellista Soderberghiä, joka voi olla välillä raivostuttavaa, mutta ei ainakaan yleensä tylsää.

Mumblecore-liikkeestä noussut Humpday on kuulemma sillä tavalla poikkeuksellinen genrensä edustaja, että se saattaa kiinnostaa muitakin kuin elokuvantekijän kavereita.

Tarinoita kulta-ajalta tutkailee romanialaista elämänmenoa rautaesiripun takana. Ja lisäksi etukäteen ei kuulemma voi olla varma, mitkä kelat on paikalle saatu.

Sekä Fish Tank että sen edeltäjä Red Road kehuttiin festivaaliarvioissa. John Woon sotaeeposta eli Red Cliffiä on sekä kehuttu että haukuttu. Onko siis elokuvanystävällä muuta mahdollisuutta kuin katsoa se itse ja päättää sitten?

Jätetään väliin

En tiedä Bollywoodista mitään, mutta kerronpa anekdootin: kun intialainen kaverini kertoi omille kavereilleen, että Billu Barber näytetään Helsingissä, oli yleinen reaktio kuulemma luokkaa ”ei ole totta, voi eeeeeei, miksi juuri se?”