Uusimmat

War of the Roses ja Chivalry: Medieval Warfare (PC)

21.01.2013 14:00 Henri Heikkinen

Tekijä: Fatshark (War of the Roses), Torn Banner Studios (Chivalry)
Julkaisija: Paradox (War of the Roses), Torn Banner Studios (Chivalry)
Testattu: PC Windows 7, Core 2 Q6600, 8 Gt muistia, Geforce 470 GTX 1280 MB
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: PC: Windows Vista tai uudempi, 2.4 GHZ Dual Core tai vastaava prosessori, DX11 – yhteensopiva näytönohjain 512 MB muistilla ja shader 4.0 -tuella, 5 Gt kiintolevytilaa, 4 Gt muistia (molemmat suunnilleen yhtä raskaita)
Pelaajia: War of the Roses: 1-64, Chivalry 1-32
Pelin kotisivu: http://www.waroftherosesthegame.com
Pelin kotisivu: http://www.chivalrythegame.com
Arvostelija: Henri Heikkinen

War of the Roses:

Chivalry:

Keskiaikaisille Counter-Srike –markkinoille ilmaantui hiljattain kaksi äkkiseltään lähes identtistä peluria. Nimittäin Paradoxin julkaisema ja Fatsharkin kehittämä War of the Roses, sekä Torn Banner Studiosin Kickstarterin avulla rahoittama Chivalry.

Koska kahteen samaa kohderyhmää tavoittelevaan peliin ei lukijoillamme ole varaa, päätimme laittaa miekan miekkaa vasten,  mikä on ihan sivistynyttä, kunhan kilvet eivät koske.

Ruusujen piikit

War of the Roses sijoittuu nimensä mukaisesti ruusujen sotaan. Kyse on Lancasterin ja Yorkin sukujen välistä valtataistelusta 1400-luvun puolessavälissä. Keskiaikaiseen tyyliin kahinat loppuivat, kun suvut yhdistyivät avioliiton kautta. Tässä ruusujen sodassa ei kuitenkaan naida, vaan taistellaan mahdollisimman raa’alla tavalla.

Pelaaja aloittaa tavallisena mosurina, joka ottaa turpaansa oikeastaan keneltä vain. Elvyttämällä kavereita ja teloittamalla vihollisia pelaaja kerää kokemusta ja kultaa. Näillä sitten avataan uusia aseita, hahmoja, kustomoitavia hahmoslotteja ja sen sellaista.

Valmiiksi tehdyilläkin hahmoilla voi pelata, mutta varsinainen lysti on omien hahmojen luominen. Erilaisia aseita, taistelutyylejä ja sen sellaista on pelissä tarjolla pitkäksi aikaa, aina tavan talikosta tai jousipyssystä kolmen miljoonan kultarahan hintaiseen pyhän neitsyt Marian miekkaan.

Nykypeleille tyypilliseen tapaan kultaa voi myös ostaa oikealla rahalla, mikäli ei jaksa grindata. Toisin kuin esimerkiksi World of Tanksissa ei uusien varusteiden ostaminen vaadi puolen vuoden intensiivistä mättöä, vaan peli jakaa kultaa  verrattain avokätisesti.

Ritarien laitos

Kilpaileva tuotos, Chivalry on keksinyt oman taustatarinansa, joka ei minulle sen kummemmin jäänyt mieleen, eikä sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Kyseessä on lähes täysin samanhenkinen mättö kuin War of the Roses, hieman erilailla maustettuna.

Chivalry lienee ensimmäinen pelaamani peli, joka on saanut rahoitusta kohutun Kickstarter –palvelun kautta. Torn Banner Studios ansaitsee hatunnoston saadessaan pelinsä valmiiksi, koska kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan kunnianhimoinen harrasteprojekti, jollaiset yleensä tuppaavat kuolemaan alta aikayksikön.

Täysin kustomoitavien hahmojen sijaan Chivalry tarjoaa valmiit hahmoluokat, joita voi päivittää kokemusta kerättyään. Malli on yksinkertaisempi kuin kilpailijansa, ja on täysin pelaajasta kiinni kummasta nauttii enemmän. Itse en jaksa mikromanageroida ja nysvätä miljoonan erilaisen varustevaihtoehdon kanssa.

Sen kummempaa yksinpeliä ei ole kummassakaan, vaan lähinnä mahdollisuus harjoitella hieman ennen kuin lähtee teinien tapettavaksi.

Miekka vasten miekkaa, kling klang

Keskeisin Chivalryä ja War of The Rosesia erottava tekijä on taistelun käyttöliittymä. War of The Roses luottaa monestakin pelistä tuttuun ”paina hiiren nappia ja valitse iskun suunta liikuttamalla hiirtä” –tyyliin.  Chivalryssä erityyppiset lyönnit on laitettu eri nappien taakse, joita oikeaan aikaan peräkkäin painamalla voi saada aikaan tehokkaamman lyönnin.

Itse pidin enemmän Chivalryn tyylistä, joka tuntui jotenkin luonnollisemmalta ja sujuvammalta. Taistelu War of The Rosesissa oli mielestäni jotenkin epäluonnollisen kankeaa. Myös pelin tempo on jälkimmäisessä hieman hitaampi, Chivalryn muistuttaessa enemmän Counter Strikeä ja War of the Rosesin ehkä Battlefiediä.

Battlefield-fiilistä lisäävät myös War of the Rosesin hevoset. Hevosista on etua, mutta eivät ne sentään mitään ylivoimaisia ole, vaan useinkin varsin helppoja maaleja. Tosimies ei kuitenkaan ratsastustunnille lähde, vaan silpoo ihmiset verisellä kirveellään.

Visuaalisesti molemmat pelit edustavat sellaista indie-luokan yläpäätä. Mistään tajuntaa räjäyttävästä on turha haaveilla, mutta eivät silmätkään ala vuotamaan verta niin kuin tuksun pikkutuhmista kuvista Seiskan kannessa. Peleissä verenvuodatusta, teloituksia ja silpoutuvia ruumiinosia on lähes riittävästi, vaikka olisinkin tosielämän pasifistina toivonut vieläkin väkivaltaisempaa ulostuloa.

War of the Rosesin serverikapasiteetti on suurempi, mahdollistaen jopa 64 pelaajan mätöt, siinä missä Chivalry rajoittuu 32:een. Arcademaisempana Chivalry tuntuu keräävän enemmän teinikuonaa servereilleen, eikä ole harvinaista kohdata omalla puolella selkäänpuukottajia, ja keskustelun taso pelichatissä on yläasteen välituntipuheiden tasoista homottelua. Jos tästä pääsee yli, on suurin osa pelaajista kuitenkin aivan asiallisia.

Chivalry

Porkkana vai patonki?

Kumpikin peleistä on sinällään lähes yhtä hyviä, noin niin kuin objektiivisesti arvioituna. Itse viihdyin kuitenkin enemmän Chivalryn parissa, johon oli helpompi päästä sisälle. Preferenssisi riippuukin enemmän siitä, kaipaatko keskiaikaiseen sotaasi hieman taktisempaa, vai arcademaisempaa otetta.

War of the Roses oli myös alkuun suorastaan paradoxmaisen buginen, jonka kruunasi vaivalla rakentamani hahmon täydellinen katoaminen. Viimeistään se sai vaihtamaan kokonaan Chivalryyn. Nyttemmin myös War of the Roses on käsittääkseni päivitetty jo ”julkaisukuntoon”. Jos moninpeli ei ole se juttu, vaan sinua lähinnä kiinnostaa silpoa lihaa miekalla, voisi valintasi olla myös vanhahko Dark Messiah of Might and Magic, joka edustaa mielestäni edelleen lajityypin kärkeä.

 

Toinen mielipide -War of the Roses

 War of the Roses ja Chivalry: Medieval Warfare julkaistiin loppuvuodesta lähes samaan aikaan. Päällisin puolin pelit vaikuttivat kuin toistensa kopioilta; molemmissa jalkaudutaan keskiaikaisen sotilaan rautaisiin saappaisiin ja koitetaan olla taistelukentän hurjin ritari. Molemmat olivat pohjimmiltaan toimintapelejä ilman sen suurempaa viitekehystä, joka samalla sijoitti pelit hieman eri kategoriaan kuin vaikkapa (suhteellisen) arvostetun Mount & Blade: Warbandin.

Monelle heräsi pelien markkinointimateriaaleja katsomalla kysymys, että kumpaa näistä nyt sitten pitäisi pelata. Suurin – ja ainoa – ero vaikutti olevan kuvakulma. War of the Roses tyytyi meleemätöissä yleensä hyvin toimivaan kolmannen persoonan kuvakulmaan, siinä missä Chivalryn ritareiden touhuja tarkastellaan heidän omista silmistään.

Nyt War of the Rosesia tahkottuani olen saanut kiinni detaileista, joilla pelit voi toisistaan erotella.

War of the Roses sopii mainiosti historiafriikeille. Se kertoo oikeiden historiallisten osapuolien keskinäisestä verisestä sodankäynnistä, ja se on huomattavasti tarkempi kuvaamaan mm. historiallisia aseita ja varusteita, kuin vapaammalla ja lievästi fantasiamaisella otteella vetävä Chivalry. Vaikka War of the Roses on pohjimmillaan puhdas ja nopea toimintapeli, on siinä kunnioitettavasti jopa simumaisia piirteitä. Osumat, aseiden voimat eri kehonosiin ja erilaisiin panssereihin ja niiden heikkoihin kohtiin lasketaan kunnioitettavalla tarkkuudella.

Samalla peli kuitenkin kompastuu johonkin sellaiseen, joka kohdallani oli ongelma myös esimerkiksi aivan eri genren Red Orchestra 2:n kanssa. Yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota tavalla, joka näyttää todella hienolta ominaisuuslistoilla. Toisaalta itse pelattavuus tuntuu jotenkin tönköltä, eikä raskaiden varusteiden ja aseiden tuntuma välity hiiren ja näppiksen välityksellä pelaajalle saakka. Ominaisuuslista ei pelien hyvyyttä arvioitaessa ole aina kaikki kaikessa. Niin oli vakuuttava lista asioita War Z:ssakin. Kaikki tietävät miten siinä kävi.

War of the Roses

En toki syytä War of the Rosesia varsinaisesta kuluttajan huijaamisesta. On pelissä ansioita myös pikkutarkkuuden ulkopuolella. Erityismaininnan annan Conquest-pelimuodon toteutukselle, joka poikkeaa esimerkiksi Battlefield-sarjan Conquestista tavalla, joka parantaa kokemusta merkittävästi. Vaikka kartat ovatkin avoimia maastoja, kyliä ja linnoja, joissa kulku on käytännössä vapaata, keskittää peli taistelut aina kahden lipun väliin. Tämä poistaa pelistä harhailun tunnun, puhtaalla tuurilla muodostuvat väijytykset ja lippuninjailun, jotka vitsaavat perinteistä BF-tyylistä Conquestia.

Toinen erittäin hyvin pelissä toteutettu osuus on pitkän matkan taistelu jousilla ja jalkajousilla. Löysin itseni erä erän jälkeen enenevissä määrin linnoitusten päältä ammuskelemassa lippupisteille tulitukea jalkajousellani ja puolustmassa itseäni kevyellä miekallani tikkaita pitkin ylös vyöryviltä raskaasti varustautuneilta ritareilta. Pelidynamiikka toimii.

Lyhykäisyydessään kuitenkin sanon, että mikäli etsii hyvää peliä enemmän, kuin haluaa tyydyttää tarkasti tiettyyn aikakauteen kohdistunutta historiafiksaatiotaan, on hieman arcademaisempi ja vapaammalla kädellä toteutettu Chivalry: Medieval Warfare parempi peli. Mutta vain vähän.

Janne Mikola

 

Lisää aiheesta

Crusader Kings II (PC)

Mount & Blade: Warband (PC) 

Red Steel 2 (Wii)

Lue myös

Elder Scrolls V: Skyrim Dragonborn DLC (PC, Xbox 360)

Epic Mickey: Power of Illusion (3DS)

Farming Simulator 2013 (PC)

Ni No Kuni (PS3)

Paper Mario: Sticker Star (3DS)

Port Royale 3: Pirates and Merchants (PC, PS3, Xbox 360)

 

Muropaketin uusimmat