Barbarian (PS2)
Pääasiassa Nintendolle pelejä kehittänyt Saffire on saanut valmiiksi ensimmäisen PlayStation 2 -pelinsä, joka johdattaa pelaajan barbaarien maailmaan. Tässä pelissä miekat kolisevat mätkintäpeliä ja hack’n’slashiä yhdistelevässä kokonaisuudessa, joka muistuttaa hivenen Dreamcastin huippupeli Powerstonea ja Xboxilta tuttua KungFu Chaosta. Barbarian jää näistä peleistä kuitenkin selvästi jälkeen.
Barbarianissa on kymmenen taistelijaa, joista jokaisella on oma tarinansa, jota selvitellään tarinamoodin aikana. Jokaisen hahmon tarina kuitenkin kytkeytyy jollain tapaa Barbarian maiden päällä leijuvaan pahuuteen, joka on ruumiillistunut velhoon nimeltä Zaugg. Pääpahan tuhoamisen motiivit kuitenkin vaihtelevat paljon, sillä kaikki eivät pyri tuhoamaan Zauggia pelkän jalon aatteen vuoksi. Taistelijoiden tarinaa valotetaan taisteluiden välissä tekstiruudun ja lukijan voimalla. Mitään hienoja välinäytöksiä pelissä ei siis ole. Roolipelielementtiäkin on sen verran saatu mukaan, että taisteluista saaduilla kokemuspisteillä voi päivittää oman hahmon taitoja ja ominaisuuksia.
Itse taistelut ovat tylsiä ja yksitoikkoisia. Niitä ei ole toteutettu normaalien taistelupelien tapaan, vaan erilaisilla aseilla varustetut sankarit voivat juoksennella ympäri taistelualueita täysin vapaasti. Suurin ongelma on se, että erilaisia hyökkäyksiä ei ole tarpeeksi. Kaksi lyöntinappia, heitto ja taikavoiman käyttö ei riitä sitten millään. Kombojakin on vain kuusi per hahmo. Taistelijat voivat myös poimia areenoilta löytyvää irtaimistoa aseeksi tai heittää tavaraa toistensa niskaan, mutta ei tämäkään peliä pelasta. Taistelut ovat pääosin pelkkää lyöntinappien summittaista hakkaamista, eikä varsinaisesta taitopelistä voi tässä tapauksessa puhua.
Tarinamoodissa lisävaikeutta tuodaan erilaisilla handicapeillä (kuten normaalia kestävämpi vastustaja) ja taisteluilla, joissa pelaaja joutuu taistelemaan useampaa vihollista vastaan. Pelin vaikeustaso kokonaisuutena onkin kohdallaan, mutta pelilliset ongelmat laskevat yksinpelikokemuksen mielekkyyttä. Moninpelissä taistelemaan pääsee parhaimmillaan 4 pelaajaa samanaikaisesti ja lisäksi mukaan saa vielä neljä tekoälyn ohjastamaa taistelijaakin. Kahdeksan hahmon väliset mätöt olisivat varmasti ihan hauskoja jos pelaaminen olisi muutakin kuin täysin summittaista hakkaamista. Kentät ovat täyttä 3D:tä ja niissä on useita piilotettuja paikkoja, jotka eivät kuitenkaan juurikaan vaikuta pelattavuuteen. Käytännössä vain taisteluympäristö muuttuu hiukan. Tarinamoodin ja yksittäisten otteluiden lisäksi pelissä on myös harjoitusosuus, joka opettaa pelaajalle taistelun perusteiden lisäksi myös ne vähän monimutkaisemmatkin asiat.
Kontrollit tukevat hienosti taistelusysteemin epäkelpoisuutta. Hahmot tottelevat käskyjä kankeasti ja etenkin taikojen sekä tavaroiden heittäminen kohti vastustajaa on tehty todella hankalaksi. Myös iskujen torjunnan hyödyllisyys on kyseenalaistettava, sillä varsinkin tekoälyä vastaan pelattaessa torjuntayritykset päättyvät lähes aina liian hitaaseen toimintaan tekoälyn ehtiessä huitaista ensimmäisen iskunsa ennen kuin torjunta on ”päällä”.
Grafiikkansa ja äänien osalta peli on kuitenkin ihan kelvollinen. Areenat ovat peräti upean näköisiä, hahmojen animaatiokin on kohtalaista ja muutenkin grafiikat hoitavat hommansa. Ehkä hivenen vaisun äänimaailman parasta antia on pelin teemaan sopiva soundtrack, joka parhaimmillaan tuo peliin todella hyvää fiilistä. Myös hahmojen tarinaa selvittelevän kertojan ääni toimii.
Barbarian on peli, joka ei tunnu tietävän mitä se haluaa olla. Lopputuloksena on sitten perusteiltaan tukeva peli, joka loppupeleissä ei kuitenkaan toimi. Hyvin nopeasti vasten kasvoja lyövä toisto ja summittaiseen nappien hakkaamiseen perustuva taistelusysteemi kuihduttaa pelin suurimman potentiaalin. Käytännössä pelin kaikki hyvät osa-alueet ovat turhia edellä mainittujen ongelmien takia. Ehkä on kuitenkin olemassa jokin hyvin pieni marginaaliryhmä, joka tästäkin pelistä oppii pitämään.
