Arvostelu: Diktaattori floppaa pahasti

14.05.2012 07:50 Olli Sulopuisto

DiktaattoriAlkuperäisnimi: The Dictator
Ensi-ilta: 16.5.2012
Ohjaaja: Larry Charles
Käsikirjoittajat: Sacha Baron Cohen, Alec Berg, David Mandel, Jeff Schaffer
Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Anna Faris, Ben Kingsley, John C. Reilly 
Elokuvan pituus: 83 minuuttia
Ikäraja: K12
Elokuvan kotisivu:  www.diktaattorielokuva.fi

1,5/5

Sacha Baron Cohen on kenraali Aladeen, diktaattori, jonka jalanjäljissä ruoho ei kasva eikä kanelipensas kuki. Kun hän menee New Yorkiin, on näky komea: rasistiset ennakkoluulot paljastetaan, hyvänuskoisia höynäytetään ja katsomossa hörötetään – tai sitten ei.

Borat ja Brüno olivat kiikkeriä rakennelmia, joissa kaiken juonenkuljetuksellisen möhnän välistä vilahti välillä Cohenin nerous. Diktaattorissa on luovuttu tavisten kiusaamisesta ja sen sijaan palloillaan täysin fiktiivisessä maailmassa. Eikä siinä mitään, sillä kyllähän Ali G -elokuva ja Talladega Nights osoittivat, että Cohen pärjää hyvin myös tavanomaisissa komedioissa

Pressimateriaaleissa ohjaaja Larry Charles kertoo, että kuvausten aluksi tehtiin haastetteluja oikeiden ihmisten kanssa samaan tapaan kuin kahdessa edellisessä Cohenin komediassa, mutta lähestymistapaa muutettiin, kun se ei tuntunut toimivan. Sen sijaan satiirin painopisteeksi valittiin median tapa kertoa erilaisista yhteiskuntamalleista ja plaaplaaplaa.

Herra Charles, emme ole koskaan tavanneet, joten sanon tämän kaikella kunnioituksella: älä jauha paskaa.

Diktaattori

Havainnollistan Diktaattorin sisältöä – ja vältän spoilereita – luettelemalla seuraavaksi aakkosjärjestyksessä elokuvan olennaisimat huumorin lähteet: 

  • häpykarvavitsi (heti alussa)
  • kakkavitsi 
  • kikkelivitsi
  • panovitsi
  • pimppivitsi
  • pissavitsi (pariinkiin otteeseen)
  • tissivitsi

Rajoja siis rikotaan ja ronskisti, *prööt prööt*. Onko siinä muka jotain pahaa? Ei sinänsä, mutta turhan usein Diktaattorissa tuntuu, että pääpaino on huumorin sijaan röpöttelyssä. 

Otetaan esimerkiksi kohtaus, jossa tavisten hommiin joutunut diktaattori heittää vessasta ulos miehen ennen kuin tämä on ehtinyt hoitaa tarpeensa loppuun. Pissaa roiskuu kaikkialle ja läsnäolijat kauhistuvat. On toki tosi rajua lotrata virtsan kanssa, mutta se ei oikeastaan ole olennaista. Väitän, että sama kohtaus olisi hauska vaikkei pissavanaa näkyisi ollenkaan. Vitsihän on siinä, että Aladeen on niin toope, ettei hän kiinnitä muihin mitään huomiota. 

Tosin myöhemmin miehiset sukuelimet läjäytetään ikkunalasiin ja se on kyllä hauska täsmälleen siksi että pippeli. (Hauskaa on myös se, kun töykeästi käyttäytyvää nuorisolaista potkaistaan, mutta se saattaa kertoa enemmän henkisistä ongelmistani kuin mistään muusta.)

Diktaattori

Epämukavuus on eri asia kuin kiusaaminen. Myötähäpeän varjolla voi tehdä typeriä juttuja ja fiksuja juttuja. Diktaattori painottuu edelliseen kategoriaan. Leffa yrittää olla tasapuolisen loukkaava niin länsimaalaisia lipilaareja, konservatiiveja kuin lähi-idän asukkeja kohtaan, mutta lopputuloksena on sotku, jonka pilkanteko jää tasolle ”öhö öhö, feministeillä on kainalokarvat”. 

Siis: ongelma ei ole siinä, että vitsaillaan Osama Bin Ladenista, vaan siinä, että vitsit eivät ole hauskoja. Mitä hauskaa on Nintendo Wii-pelissä, jossa surmataan israelilaisia urheilijoita Münchenin olympialaisissa 1972? Hyvän maun rajoja se rikkoo varmasti, mutta niin rikkoo myös neliraajahalvaantuneiden sieraimiin masturboiminen, enkä ole silti aivan varma, onko se erityisen hauska tahi paljastava kasku.

Diktaattori

Kaikki tämä ei olisi ollenkaan niin surkeaa ellei Cohen olisi julmetun taitava koomikko, sellainen jonka pokka, ajattelun nopeus, ajoitus ja mimiikka ovat aivan huippuluokkaa. Vähän väliä tuntuu, että fiktioelokuvan kehykset – tarinankerronta, lavasteet, hassut vaatteet – vievät kaiken sen tilan, jossa hän voisi esitellä kykyjään.

Sellainen pistää vihaksi.

PlusMiinusNolla

+ Sacha Baron Cohen
– Niin sanottu käsikirjoitus.
– Elokuvan tyyli, joka yhdessä käsiksen kanssa minimoi Cohenin huumorin toimintaedellytykset.