Arvostelu: The Wolverine on huomattavasti parempi kuin ahmamutantin edellinen elokuva

Ensi-ilta: 26.7.2013
Alkuperäisnimi: The Wolverine
Ohjaaja: James Mangold
Käsikirjoittaja: Mark Bomback, Scott Frank & Christopher McQuarrie (osittain Chris Claremontin ja Frank Millerin sarjakuvan pohjalta)
Pääosissa: Hugh Jackman, Rila Fukushima, Hal Yamanouchi, Tao Okamoto & Svetlana Khodchenkova
Pituus: 126 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Useimmiten kuolematon mutantti mököttää Kanadassa ja tappaa ninjoja Japanissa
Arvostelija: Tatu Junni

Suomen suosituimmaksi Marvel-sankariksi monta kertaa valittu Wolverine on palannut valkokankaalle. Fanit ovat odottaneet uutta elokuvaa pelonsekaisin tuntein, sillä moni ei ole vieläkään toipunut X-Men Origins: Wolverinen tuottamasta pettymyksestä.

On tullut aika huokaista helpotuksesta. The Wolverine on tuntuvasti parempi kuin Gavin Hoodin vuonna 2009 ohjaama X-Men Origins: Wolverine. Tällä kertaa elokuva ei etene erikoistehosteiden ja pakollisten mutanttivieraiden varassa. Monipuolisena ohjaajana tunnettu James Mangold (Vuosi nuoruudestani, Copland, Kello 3.10 lähtö Yumaan ja Walk The Line) on rakentanut Japaniin sijoittuvan elokuvansa puhtaasti sen nimikkosankarin ympärille. The Wolverine pyrkii – paikoin hampaat irvessä – tekemään pesäeroa edeltäjäänsä ja olemaan vakavasti otettava kertomus ikuiseen yksinäisyyteen tuomitun tappajan tragediasta.

Mangold yltää tavoitteeseensa, mutta ei napakymppiin.

X-Men: Viimeisen kohtaamisen (X-Men: The Last Stand, 2006) jälkeiseen aikaan sijoittuvan elokuvan alussa Wolverine (Hugh Jackman) on menneiden rakkaidensa perään ikävöivä erakko, joka piiskaa itseään Kanadan metsissä asketismilla ja hukuttaa katkeran yksinäisyytensä viskiin. Mutantin geeneissään kantama ikuisen elämän lahja on vuosikymmenten saatossa muuttunut kiroukseksi, eikä kuolematon voi hakea lohtua edes itsemurhasta. Harmaiden päivien virta katkeaa vasta, kun Yukio-niminen nuori nainen (Rila Fukushima) saapuu noutamaan mutanttimiestä Japaniin. Vaikutusvaltainen lordi Yashida (Hal Yamanouchi) haluaa kiittää vanhaa ystäväänsä avusta Nagasakin atomipommi-iskun aikana ennen siirtymistä ajasta ikuisuuteen. Wolverine lähtee matkaan ja löytää pian itsensä keskeltä yakuzan juonitteluja sekä Tokion valtataisteluja.

The Wolverine onnistuu kaivamaan valkokankaalla jo 13 vuotta seikkailleesta mutantista esiin uusia piirteitä samalla tavalla kuin Chris Claremontin ja Frank Millerin lähdemateriaalina toiminut sarjakuva 1980-luvun alkupuolella. Elokuva ei (tietenkään) ole suora käännös kesällä suomeksikin julkaistusta klassikkotarinasta. Vaikka mukana on monta tuttua hahmoa, tarina on pistetty pitkälti uusiksi ja samalla sen painopisteitä on muutettu. Claremont tutki sarjakuvassaan Wolverinen sisäistä taistelua miehen ja pedon välillä, mutta The Wolverinen tekijät ovat olleet kiinnostuneempia kulttuurien kohtaamisesta ja siitä, mitä kuolemattoman miehen mielessä tapahtuu.

The Wolverinen varsinaisena koukkuna on, että tällä kertaa ahmamutantti menettää paranemisvoimansa ja joutuu kohtaamaan vastustajansa kuolevaisena. Tämä tuo tapahtumiin lisäjännitettä, vaikka kaikki toki tietävät jo etukäteen, miten sankarille käy. Uudet ideat tulevat tarpeeseen, sillä Hugh Jackman on esittänyt Wolverinea nyt jo viidessä elokuvassa – kuudessa, jos piipahdus X-Men: First Classissa lasketaan mukaan.

Mark Bombackin, Scott Frankin ja Christopher McQuarrien käsikirjoituksessa Wolverinen sielunelämää kuvataan melko onnistuneesti. Elokuva rakentaa huolellisesti kuvaa piinatusta miehestä, jota edesmennyt Jean Grey (Famke Janssen) kiusaa yöstä toiseen. Elokuvan alkupuolella nähtävä Wolverine on niin lähellä sarjakuvaserkkuaan kuin valkokankaalla on mahdollista, eikä kauas livetä sen jälkeenkään. Vastaavanlaiseen lähdemateriaaliuskollisuuteen on aikaisemmin ylletty 20th Century Foxin X-Men-elokuvissa vain muutaman kerran: X-Menin ensiesiintymisessä, X2:n hyökkäyksessä Xavierin kartanoon ja Ase-X-muistoissa sekä X-Men: First Classin baarikohtauksessa. Trikoita Wolverine ei kisko ylleen tälläkään kertaa, luojan kiitos.

Käsikirjoittajien yritystä ja kunnianhimoa on pakko kumartaa, mutta valitettavasti tarina ei kanna loppuun asti. The Wolverine alkaa vahvan alun jälkeen pelehtiä sekä dramaturgisten että Japaniin liittyvien kliseiden varassa, eikä rytmityskään ole aina kohdillaan. Wolverine istuu elokuvan toisessa näytöksessä aivan liian pitkään vaihtopenkillä, mikä saa mielenkiinnon herkeämään. Ymmärrän kyllä, ettei Wolverine voi murista ja heilutella käsiään koko elokuvan ajan, mutta mielestäni tarinan tehot laskevat, kun tapahtumat siirtyvät pois Tokiosta. Aivan erityisen turhauttavalta tuntuu antikliimaksinen lopputaistelu. Siinä The Wolverine heittää kehittelyt mysteerit ja henkilöhahmot hukkaan, ja turvautuu juuri niihin aineksiin, jotka tekivät X-Men Originsista niin vaivaannuttavan katselukokemuksen.

Hugh Jackmanin roolisuorituksessa Wolverinena ei ole minkäänlaista valittamista tälläkään kertaa. Jackman on monipuolinen näyttelijä ja hänen rakkautensa Wolverinea kohtaan näkyy selvästi.

Vailla valkokangaskokemusta ollut Tao Okamoto on yllättävän hyvä Mariko Yashidana, Wolverinen uutena rakkaana. Ensikertalainen on myös miekkaa heiluttelevaa tehotyttö Yukioa esittävä Rila Fukushima, ja sen myös huomaa. Rooliin olisi pitänyt löytyä joku kokeneempi ja tuntuvasti karismaattisempi näyttelijä. The Wolverinen suurin ongelma on kuitenkin venäläisen Svetlana Khodchenkovan esittämä Viper-mutantti. Juonitteleva pahis istuu digitaalisen liskokielensä kanssa maanläheiseen tarinaan huonosti – Wolverinen laajasta viholliskatraasta olisi löytynyt parempiakin vaihtoehtoja. Khodchenkova näyttelee Viperiä asianmukaisesti pilke vahvasti silmäkulmassa, mutta koska elokuva on muuten melko totinen, ei tämä pelasta tilannetta.

Etukäteen The Wolverinen luvattiin olevan ”äärimmäinen Wolverine-elokuva”, mutta tämä paljastuu jo tarinan alkuvaiheilla markkinointihöpöksi. Verta ei juurikaan viljellä, vaikka elokuvan ruumisluku nouseekin korkeisiin lukemiin.

Valtaosa väkivallasta jätetään äänitehosteiden (niskat nurin, naks! suolet pihalle, plörts!) ja katsojan mielikuvituksen varaan. Hetkittäin elokuvaa uhkaa jo tahaton koomisuus, kun kynnet viuhuvat ilmassa, mutta seuraukset on siivottu pilteiltä visusti piiloon. Olo on kuin kumiluoteja ampuvaa Tuomaria katselisi. The Wolverinen Blu-raylle lupailtu sensuroimaton versio kuulostaakin elokuvateatteriversiota mielenkiintoisemmalta, vaikka ei veri tietenkään mikään itseisarvo ole. Toki elokuvassa riittää toimivia toimintakohtauksia nytkin. Shinkansen-luotijunan katolla käytyä taistelua ja kymmenien ninjojen hyökkäystä olisi voinut katsella pidempäänkin.

The Wolverinessa on paljon hyvää, mutta silti elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä millainen siitä olisi tullut alkuperäisen ohjaajan Darren Aronofskyn käsissä. Paluun valkokankaalle ahmamutantti tekee jo ensi vuonna X-Men: Days of Future Pastin merkeissä. Sitä odottavien kannattaa pysytellä The Wolverinen näytöksessä vielä lopputekstien ajan.